Ei ole mitään yhtä kamalaa kuin peilit

Ilta vaihteeksi vähän venähti eilen, oltiin pitkästä aikaa tyttöporukalla liikkeellä. Oli kyllä mukavaa. Sain ajatukset pois kaikesta, ja olin jopa ajattelematta häntä koko illan. Tai lähes koko illan. Ihan joka minuutti. Mutta millonka sitä ei olisi päivää, jolloin ei sortuisi jossitteluun tai haikeana muistelemaan menneitä. Mutta se siitä.

Kotiin rämpiessäni ahdistus tietysti iski taas. Vessan superkirkas valo ei ole ollut mikään naamani paras kaveri - eikä tule sitä varmasti koskaan olemaankaan. Olen viime kuukauden yrittänyt taltuttaa sitkeitä finnejä ties millä kamalilla lääkkeillä, joka pahuksen aamu ottanut ne pahuksen lääkkeet, maistanut niiden kamalan kitkerän ja happaman maun suussani, ilman mitään tulosta. Kyllä sitä niin lupailtiin, että apu löytyy, mutta mahtoikohan herra lääkäri miettiä ollenkaan, miltä tuntuu syödä kolmea lääkettä päivässä, ilman tulosta, joka pahuksen aamu ottaa nuo kolme turhauttavaa lääkettä, eikä koskaan saada oikeaa apua. Vääntää pillereitä alas kurkusta pahanmakuisen veden kanssa, vältellä syömistä pari tuntia, joutua heräämään tuhottoman aikaisin vain noita tuskantärkeitä lääkkeitä ottamaan. Herra lääkäri kun oli sitä mieltä, että eihän tässä mikään kiire ole, eivät nämä finnit jätä jälkiä, eivät ole niitä märkiviä punaisia, niin että eihän tässä mikään kiire ole. Syöttäkää vain minulle kymmeniä eri lääkkeitä, minähän nautin siitä miten joudun sopeuttamaan koko elämäni lääkkeidenoton ympärille, minusta on mukava katsoa peiliin ja musertua nähdessäni miten kunto on mennyt vain pahempaan suuntaan. Itkuhan siinä tulee. Varsinkin, kun lääkkeiden syönnin aikana tuntuu muutenkin, että olen tavallista herkempi.

Sitä tunnetta minä vihaan. Minä en pidä  niistä lääkkeistä. Minä en pidä wc:n kirkkaasta valosta enkä peileistä. En mistään mikä aikaansaa minulle sen törkeän rumuuden tunteen, kun tunnen yksinkertaisesti olevani niin ruma, kamala ilmestys. Minä vihaan sitä musertavaa totuutta, minun kasvoni ovat pilalla. Eikä herra lääkäri taaskaan ota minua tosissaan, käskee vain kokeilemaan jälleen kuukauden ajan uutta, tehotonta satsia, antaa määräyksen palata kuukauden päästä, ja katsotaan sitten. Muistaa lopuksi rahat mielessään tietysti lupailla, että kyllä tähän ongelmaan vielä ratkaisu saadaan. Katsotaan sitten kuukauden päästä.


---


Aamulla minä taas yritän peittää turvonneet silmäni ja esittää reipasta. Eilisilta, venähtänyt aamuyö, jätti jälkensä, eikä Garnierin roll on silmästickillä ole pienintäkään tehoa. Siis sillä vihreällä, tai sittemmin beigellä putkulalla, joka "pienentää näkyvästi silmäpusseja peittäen tummat silmänaluset."
Ja höpönv*tut. Kyseinen tahna tuntuu vain kiristävän, eikä tehoa ainakaan silmäpusseihin. Pahin turvotus laskee ehkä vanhalla jäätyneet lusikat -tempulla, mikäli omat silmät vain kestävät kylmyyttä. Itselleni liika kylmyys ei ainakaan tee hyvää, päinvastoin.

Paras vinkki on vain olla tekemättä mitään. Turvotus laskee luonnollisesti pikkuhiljaa, eikä sitä edes päivällä enää huomaa. Aamulla kaiken voi pistää huonosti nukutun yön piikkiin, ja useimmiten ihmiset ovat niin keskittyneitä itsensä kyttäämiseen, että siinä jäävtä kyllä muiden silmäpussit kakkosiksi ihan heittämällä. Voimakkaiden silmänrajausten tekeminen kannattaa ehkä jättää jollekin vähemmän turvonneelle päivälle. Liiat rajaukset vain voimistavat turvostusta, samoin liika ripsiväri. Ehkä tippa kosteusvoidetta ennen meikkivoiteen levitystä auttaa myös hieman. Kannattaa myös pitää muu meikki luonnollisena, kannattaa vaikka korostaa luonnolliseksi meikattuja huulia. Nämä neuvoiksi kysymykseen; kuinka peittää turvonneet silmät.

Aina sitä vannoo itselleen, että nyt oli viimeinen kerta, kun itken jostain tällaisesta, turhasta. Että enää ei tarvitse peitellä mitään. Ei enää ole niin heikko. Mutta sitten tulevat peilit ja halogeenilamput.

Tai Cruz feat. Flo Rida - Hangover

kuvaa henkistä olotilaani aika hyvin juuri nyt. Thank God, it's friday.