Adios ja hasta luego!

Moi kaikki,

Pitkän pohdinnan ja jahkailun jälkeen olen päättänyt, etten päivitä tätä blogia enää sen kummemmin. Viime vuonna tahti vain hiipui entisestään ja jo pidemmän aikaa into kirjoittamiseen on ollut täysin kadoksissa, samoin kuin elämäni suunta. Nyt kun olen löytänyt sen uudelleen, tuntuu vanhoissa muistoissa ja näin ollen tässä blogissa vellominen väärältä ratkaisulta. En kuitenkaan poista koko blogia, sillä kuka tietää, josko vanhoista höpinöistäni olisi jollekin vielä jonain päivänä jotain hyötyä.

Mitä minulle nyt kuuluu?

Lukuisten miesongelmien ja sekavuuksien jälkeen uskon viimein tavanneeni sen oikean (mikäli sellaiseen siis itse kukin haluaa uskoa.) Kaiken tämän jälkeen on todellakin sanottava, että se tapahtuu silloin, kun sitä vähiten odottaa. Etsimällä ja väkisin yrittämällä ei ole koskaan saatu mitään aikaan, ja toden totta niinhän siinä sitten kävi, että kun viimein ajattelin ja halusin olla yksin kaikkien pettymysten ja epäonnistumisten jälkeen, tuli hän odottamatta ja muutti kaiken.

Kaikkien niiden väärien tyyppien jälkeen en voi kuin huokaista ihastuksesta, että on olemassa joku sellainen kuin hän. Hän, jonka kanssa ihan oikeasti voi puhua mistä tahansa - on ihana tunne, ettei tarvitse miettiä, voinko sanoa jotakin, mikä mieltäni painaa. En koskaan aiemmin oikeasti ollut tavannut sellaista ihmistä, jonka kanssa minulla olisi ollut sellainen yhteys. Vaikka joskus luulin klikanneeni tai mätchänneeni hyvin jonkun kanssa, ei se kuitenkaan ollut mitään tähän verrattuna. On henkisesti hyvin helpottavaa olla suhteessa, jossa ei tarvitse toisen osapuolen takia olla jatkuvasti varpaillaan ja peläten tämän reaktiota johonkin asiaan.

Ennen kuin tapasin hänet, mietin pitkään, onko jokaiselle oikeasti olemassa joku täällä. Tiedättehän sen kliseisen sanonnan, että kaikille kyllä löytyy joku. Joku sellainen henkilö, jonka kanssa tuntee vahvaa sielunkumppanuutta tai yhtenäisyyttä, ja te vain täydennätte toisianne ja niin pois päin. Ennen tapasin pudistaa päätäni ja miettiä, ettei minulle taitaisi koskaan löytyä ketään. En ihan oikeasti uskonut, että joku jossain vielä joskus sopisi tuohon "täydellisen sielunkumppanin" muottiin. Eikä hän täysin sovikaan, sillä loppupeleissä kukaan ei ole täydellinen, eikä liene mahdollista, että joka ikinen asia toisessa ihmisessä miellyttäisi sinua ja vice versa.

Mihin kuitenkin hänessä jo heti alunperin ihastuin oli puhumisen helppous ja rehellisyys. Sekä hän puhui minulle täysin avoimesti että minä saatoin sanoa mitä tahansa. Olin niin kyllästynyt siihen ensitapaamisten alkukankeuteen; siihen, että yritetään luoda itsestä vähän ns. parempi kuva ja käsitys mitä todellisuudessa oikeasti ollaan. Minun tapauksessani tämä usein oli (ylipäätään jonkinlaisten) harrastusten keksimistä ja menneisyyden ja todellisten ajatusteni sensurointia. Kun aloimme jutella hänen kanssaan, jokin päässäni vaan sanoi, että vitut vieraskoreudesta, pistetään ranttaliksi ja päätin olla täysin rehellinen heti alusta ja olla esittämättä mitään, mitä en oikeasti ole. Myöntää, ettei minulla ole mitään harrastuksia. Yritän käydä salilla tai urheilla, mutta oikeasti näin käy ehkä max. kerran puoleen vuoteen. Hassuinta oli, että asia, joka meidät alunperin ns. bondasi/yhdisti henkisesti oli minun vastaukseni hänen kysymykseensä, miksi olen sinkku; se, että ihan rehellisesti halusin olla yksin. Halusin olla yksin ja odottaa "sitä oikeaa" mieluummin kuin väkisin yrittää etsiä sitä baareista tms. Olin mieluummin yksin kuin onneton jonkun muun kanssa.

Tuon oppiminen vei minulta hyvin kauan aikaa. Kesti hyvin monta vuotta ja huonoa kokemusta, että ymmärsin, miten tärkeä asia se on. Jos en ole tyytyväinen itseeni tai elämääni, en voi olla myöskään onnellisessa ja toimivassa suhteessa. Viimeisimmän päättyneen tapailun jälkeen ihan oikeasti ensimmäistä kertaa elämässäni halusin olla yksin. Lopetin kokonaan kaikenlaisen pienen säädön yms. juttelut ja random pulinat ja minkäänlaisen etsimisen ja ''haku päällä'' olemisen. Halusin olla yksin. Olin mieluummin ilman mitään suhdesotkuja kuin taas siinä tilanteessa, etten tiennyt, kehtaisinko laittaa viestiä, tai oliko se toinen ylipäätään edes kiinnostunut. Halusin eroon siitä kaikesta, siitä kaikesta päänvaivasta ja turhasta pohdinnasta ja loputtomasta jauhamisesta, mikä ei kuitenkaan koskaan hyödyttänyt mitään. Ja nyt, nyt hänen jälkeensä tajuan, ettei sen oikean kanssa joudu kyselemään itseltään, kiinnostaako häntä. Se näkyy ja sen vain tietää. Siihen voi luottaa.

Kun nyt mietin kaikkea sitä aikaa, minkä ennen käytin tuohon turhaan jahkailuun ja mietintöihin, en voi kuin huokaista syvään. Toisaalta en voi syyttää itseäni, sillä en tiennyt, että parempaakin olisi. Että olisi ihmisiä, jotka eivät jättäisi minua arvailemaan ja roikkumaan tunteideni kanssa. En tiennyt, että olisi joku, joka ihan oikeasti tekisi asiat näin helpoiksi. Olen siitä äärettömän kiitollinen ja yritän aina aika ajoin muistuttaa myös itseäni ja häntä siitä, miten hienoa se on. Kaiken, mitä olen hänestä tähän kappaleeseen kirjoittanut, olen myös hänelle itselleen sanonut. Senkin olen vasta nyt tajunnut, miten tärkeää on näyttää välittävänsä.

Tosiaan, asia joka meidät ajoi yhteen oli tuo keskustelumme, jossa tunnustin olevani totaalinen luuseri (ainakin omasta mielestäni) ja lopen kyllästynyt ihmissuhdesotkuihin. Yllätyksekseni hän ei juossutkaan karkuun tai säikähtänyt moista avausta, vaan oli kanssani samaa mieltä. Vähitellen huomasimmekin, miten paljon meillä oli yhteistä. Emme luonnollisestikaan ole joka ikisestä asiasta aina samaa mieltä, mutta mitä parisuhteeseen liittyviin seikkoihin tulee, olemme hyvin pitkälti samassa veneessä. Välillä tuntuu epätodelliselta, että todella joku muukin ajattelee asioista kuten minä.

Ensimmäinen iltamme päättyi hassun hattaraiseen ja jopa euforiseen huumaan pääni sisällä. Voi jospa olisin vaan tavannut hänet jo aiemmin, niin olisin säästynyt niin paljolta kurjuudelta, ajattelin. Mutta toisaalta, kaikkien niiden huonojen tyyppien ja kokemusten jälkeen ainakin todella osaan arvostaa häntä ja sitä millainen hän on. Todella arvostan sitä, miten kultainen ihminen hän on ja että hänellä oikeasti on myös herkkä ja syvällisempi puoli, mikä joiltakin tapailemiltani miehiltä puuttui. Ensimmäinen keskustelu päättyi molempien samoihin tunnelmiin: olisimmepa vain tavanneet jo aiemmin...

Tämä todistaa, että kaikille on kyllä joku, mutta hyvin usein etsimällä sitä ei löydä tai näe. Pitäisi aina myös muistaa arvostaa itseään ja uskaltaa lähteä huonosta suhteesta, jos ei siihen ole tyytyväinen. Jonain päivänä tulee joku, joka saa miettimään, miksi edes koskaan aiemmin siedin huonoa käytöstä minua kohtaan.

Uskon, että olemme suhteessamme hyvin vahvalla pohjalla, sillä molemmat haluamme samoja asioita ja yhteisen tulevaisuuden. Uskon, että avoimuus, rehellisyys ja tietysti molemminpuolinen rakkaus ja kunnioitus tulevat kantamaan pitkälle. Se, että voimme keskenämme puhua mistä tahansa, synnyttää myös syvän luottamuksen välillemme. Olen niin onnellinen, että hänen kanssaan en joudu arvailemaan tai arpomaan, mitä sanoa tai mitä hänen päässään liikkuu. Hän todella tuli ja muutti kaiken, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Koskaanhan ei voi tietää, miten asiat muuttuvat tai päättyvät, mutta tästä minulla, ja meillä molemmilla, on hyvin vahva positiivinen tunne. Meillä on yhteinen päämäärä ja se olemme me.









Näihin mietteisiin ja kiitos kaikista kuluneista vuosista,

Maaren
xxx

Long time no see ja nuoruudenhulluutta

Hellou pitkästä aikaa!

Viime aikoina on tapahtunut kaikenlaista ja koin parhaaksi ottaa vähän omaa aikaa (köhköh, myös omaa lomaa) jotta saisin selvitettyä pääni ja ajatukseni kaikesta. Viimeinen vuosi on ollut ihan kreisi ja suoraan sanoen en tiedä, miten olen edes jaksanut tässä vuoristoradassa. Se on näkynyt myös täällä blogin puolella, ikävä kyllä, sillä en ole jaksanut päivitellä kuulumisia tänne niin usein kuin olisin halunnut. Kaipasin irtiottoa kaikesta ahdistavasta ja se oli erittäin tervetullutta. Huomasin elämäni taas jummaavan päämäärättä paikallaan, joten sellaisissa tilanteissa ajatusten selvittäminen on aina erittäin hyvä juttu.

Olen vaihdellut viimeisen vuoden aikana mannerta ja maanosia (ja mieskuvioita) enemmän kuin jaksan muistella, ja loppupelissä mitä kaikesta käteen jäi: sekavuus ja eipä paljoa mitään. Vaikka ulkomailla vietetty aika oli tietysti itsessään jo aivan mieletön kokemus ja hieno juttu, täytyy tunnustaa näin jälkikäteen, etten mä siellä päätäni saanut yhtään selvitetyksi. Päin vastoin. Palasin tänne takaisin entistä sekavampana; ihan kujalla siitä, miten sopeutua taas Suomi-rytmiin, töihin ja opintoihin.

Usein kuulee puhuttavan, että se aika, jonka esimerkiksi vaihto-opintojen myötä viettää ulkomailla, muuttaisi sinua jotenkin pysyvästi. Monet myös sanovat, että ulkomailla vietetty aika sai heidät tajuamaan, mitä he oikeasti haluavat elämältään. Moni on löytänyt suunnan ja sen oman alan esimerkiksi välivuotensa aikana matkaillessa. Näin varmasti hyvin monelle käykin, mutta itse palasin Suomeen hämmeentyneempänä kuin koskaan. En rehellisesti sanottuna ollut koskaan ollut niin pihalla omien ajatusteni ja tulevaisuuteni kanssa kuin silloin.

Rakastin Meksikoa maana. Rakastuin Meksikossa. Kaiken huippuhan oli, että tapasin siellä siis suomalaisen miehen. Hänen takiaan shiftailin taas päätöksissäni kuin tuuliviiri, tapa jota itsessäni inhoan; sitä, että olen valmis kääntämään kelkan heti, kun sopiva kaksilahkeinen löytyy. Jos kaikki edellä mainitut tapaukset olisivat menneet niin kuin kuvittelin, olisin tähän mennessä nähnyt kaikenlaista..

Kuten:
- Asuisin nyt Saksassa saksalaisen ihastukseni kanssa
- Asuisin nyt Meksikossa edellä mainitun kanssa
- Asuisin tällä hetkellä Argentiinassa argentiinalaisen kanssa
- Asuisin Sveitsissä suomalaisen exäni kanssa
- Asuisin Lahdessa The Ex-mieheni kanssa
- Asuisin Meksikossa meksikolaisen exäni kanssa
-  ja tätä listaa voisi jatkaa, jos vain kehtaisin muistella edemmäs..

Lienee tarpeetonta sanoa, ettei listan kohdista yksikään koskaan toteutunut. Minä naiivien aivojeni kanssa kuitenkin googlailin taannoin jo au-pair perheitä Sveitsissä tunnettuani tyypin pari kuukautta. Osan edellä mainituista keisseistä voi pistää suoraan naiiviuuden ja nuoren iän piikkiin, mutta silti. Nyt kaikki tuo lähinnä naurattaa, millaisia suunnitelmia joskus päässäni pyöri. :D

Tämä ns. itsetutkiskeluun ja omien ajatusten pohtimiseen käytetty aika on kuitenkin saanut minut tajuamaan, että kaipaan ulkomaille. Jonnekin espanjan kielen pariin ja letkeään flow'hun. Tällä kertaa päätökseen ei liittynyt yhtään kaksilahkeisia. Syytä olla ylpeä. Tänä aikana olen huomannut myös sen, että kaikkein tärkeintä on kuunnella itseään. Tehdä niitä asioita, jotka tekevät onnelliseksi - ja uskallettava myös hakea muutosta, mikäli sellaiseen on tarvetta.

Syysterkuin,
M

Kaukokaipuu osa 479

Helvetti.

Hetken sätin itseäni voimasanojen käytöstä, mutta sitten ajattelen ihan sama. Minä haluan takaisin. Hitto.

Vaikka elokuun puolivälinen sunnuntai on ulkoisesti hyvin kaunis, olen hieman hukassa. Jarrupoljin pohjaan ja äkkiä kehäkolmosen kiihdytyskaistalta muun liikenteen sekaan. Miksi minä edes mietin tätä? kyselen itseltäni ja yritän pitää ajatukset kasassa. Mikä sai minut kaipaamaan sitä kaikkea? Etkö sinä muista, mitä kaikkea huonoa siellä oli, kyselen itseltäni.

Pitäisikö minun lähteä takaisin, mietin yhä, kun olen jo perillä kotonani kaupungin toisella puolella yhden IKEA-reissun rikkaampana. Kassalla ollessani aloin epäröimään, ostaako sittenkään niitä tummia kuviollisia verhoja. Rupesin miettimään elämääni ja sitä, että entä jos. Kaikki lähti yksistä verhoista. Se kaipuu ja mietintä tyyliin 45:nnen kerran tänä vuonna.

Koko kotimatkan todella pohdin, miksi olin ostanut nämä verhot. Minähän haluan täältä pois. Sitten olisi taas yksi objekti enemmän pois myytävänä. Menenkö taas asioiden edelle.

Palaan vanhoihin kuviin ja muistoihin. Querida México. Haluan takaisin.

Harrastatsä jotain?

Rehellisesti,

olen aina inhonnut sitä vaihetta, jossa ei tiedä toisesta mitään. Sitä vaihetta, jossa tutustutaan ja usein (alitajuntaisestikin) peitellään ehkä omia puoliaan, sitä aitoa itseä, koska uskoo näin ollen tekevän paremman vaikutuksen uuteen tuttavuuteen. Itsekin olen tähän usein sortunut, pidätellyt kenties huumorintajuani, vitsejäni tai myöntänyt kuuntelevani bändiä, jota tyyppi juuri julisti inhoneensa vuosikaudet.

Myöhemmin tämä kaikki kuitenkin usein tulee päivänvaloon. Silloin mietin, miksi edes koskaan väitin inhoavani minäkin Maroon 5:ä, sillä kotoani löytyvät levyt ja muu oheiskrääsä ilmiantavat minut kuitenkin. Sama Gossip Girl - tuotantokausien kanssa, jotka nyökyttelin myös hyvin yliarvostetuiksi. Helpompi olisi vain ollut rohkaistua olemaan eri mieltä ja myöntää, mikä asian oikea laita oli.

Yritin omaksua uuden asenteen. Olla rehellinen alusta alkaen, puhua asioista, jos jokin vaivaa. Sen sijaan, että pohtisin yksikseni, päätin kerrankin elämässäni olla rehellinen ja avoin. Myös vaikeista asioista saa puhua, alusta alkaen.

Oikeastaan se oli vapauttavaa, vaikken koko elämäntarinaani tietystikään heti kertonutkaan. Sanoa suoraan, etten ole mikään fitness-kissa tai himoaktiivinen ikiliikkuja. Että minullakin on niitä päiviä, ja hyvin usein onkin, joina istun vain sohvalla tai makaan samaisella piece of furniturella näpyttelemässä konetta - koko päivän. Ei kauhean ekat treffit- imartelevaa sanottavaa.

Mutta toisaalta, miksi esittää? Himourheilijaa minusta ei koskaan tule, kuten ei rock-musiikin parasta ystävääkään. Se, että saa heti tunnustettua, etten muuten harrasta mitään ihmeellistä, tuntuu helpottavalta. Ei enää väkisin keksittyjä ympäripyöreitä ''kyllä mulla jotain elämää on'' -statementtejä, jotka myöhemmin kaatuvat kuitenkin omien tekojeni ja tapojeni seurauksena. Ei enää ''Öööö, siis no, *miettii päänsä puhki jotain mielenkiintoiselta kuulostavaa* tykkään hiihtää, lukee ja matkailla.''

A) Tykkään kyllä hiihtää. Too bad vaan, että vedin sukset viimeksi jalkaan huhtikuussa 2013.
B) Lukeminenkin kuului mun suosikkipuuhiin, aina lukioikään asti. Mutta kyllä minä edelleen luen, aloitin Harry Potterin nelososan lukemisen syksyllä 2013 ja etenen aina 20 sivua joka toinen kuukausi, jos vain jaksan ottaa kirjan käteeni.
C) Matkailu on toki edelleen ihanaa, mutta sekään ei ehkä harrastuksena paikkaa sitä syvää aukkoa, jonka kaikki muu harrastamattomuus jälkeensä jättää.

"Ai sä", pieni hiljaisuus ja katse kahvipöytään ja takaisin kulmat koholla silmiin, "Harrastat matkailua?"

"Niin", minä mutisen ja otin häpeilemättä palan sitä kaloripommisinta kakkua, joka koko kahvilassa oli.

Voi juukelispuukelis. Tää taisikin sitten olla tässä.

Lopeta itsesi syyttäminen

Se, mikä elämässä on jännää, on se, miten nopeasti ihmismieli unohtaa asioita. Siitä on pian kuukausi, kun erosin, ja nyt minun vaikea enää edes muistaa aikaa hänen kanssaan. Aikaa, jona rakkaudentäyteiset viestit ja eleet täyttivät päiväni. Nyt kun niitä ei enää ole, en oikeastaan enää edes osaa kuvitella, mitä se oli. Olen unohtanut.

Enää en myöskään haikaile takaisin siihen kaikkeen. Toisinaan toki havahdun ajattelevani, olisiko minun pitänyt tehdä jotain toisin, jotta asiat eivät olisi kuten ne nyt ovat. Itsensä syyttely ei johda mihinkään. Mikään ei enää muuta asioita, saa tehtyä tekemättömäksi ja helpointa on vain jatkaa eteenpäin ja yrittää (vaikka väkisinkin) tulla asian kanssa toimeen.

Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Suruun ja masentuneisuuteen on helppo jäädä vellomaan, mutta mitä siitä saa irti? Loputtoman kierteen, josta on vaikea päästä pois? Se, että suhde kaatui, oli tietysti ikävä asia, mutta miksi syyttäisin siitä itseäni, lopettaisin elämästä nauttimisen ja surkuttelisin vain kaiket päivät elämän kurjuutta?

Paras tapa 'kostaa' on näyttää, että sinulla pyyhkii edelleen hyvin - jatkaa elämää - ja tehdä, niitä asioita, jotka sinut tekevät onnelliseksi. Kostotoimiin ei kannata ryhtyä: miksi tuhlata enää muuta aikaa ja energiaa ihmiseen, jolle et enää merkitse mitään. Helpompaa on myös itselle unohtaa ja karsia pois elämästä sellainen ihminen, jota et enää elämääsi tarvitse.

Jossain on joku, joku parempi, joku sellainen, joka jonain päivänä hyvittää kaiken sen, mitä olet joutunut kokemaan.

Voiko meistä enää koskaan tulla ystäviä

Olen katkaissut välit (hyvän) ystävän kanssa tasan kerran elämässäni. Tämä tapahtui vuoden 2012 keväällä, parin vuoden tuntemisen jälkeen. Kun nyt mietin, miksi niin kävi, en enää kykene tarkoin kuvailemaan syytä. Muistan olleeni pitkän aikaa pettynyt ystäväni käytökseen; hän tuntui olevan kiinnostunut vaan mässäilemään (silloin erittäin huonosti menneillä) asioillani, ei koskaan ollut oikeasti läsnä tai kuunnellut. Hän myös juorusi jatkuvasti asioistani eteenpäin ja valitti tyhjästä. Pidemmän päälle se kävi raskaaksi ja yhteydenpito lakkasi. Jotenkin me molemmat vain lakkasimme olemasta kavereita - päätös ei siis ollut suoranaisesti kummankaan tekemä. Se vain tapahtui vähitellen ja molemmat ymmärsimme, ettemme olleet enää kavereita. Asiasta ei koskaan puhuttu. Yhden päivän jälkeen me vain ajauduimme tahallamme erillemme.

Kesällä 2013 elämässäni oli taas parempi vaihe. En ollut nähnyt ystävääni maaliskuun 2012 jälkeen, en tiennyt yhtään, mitä hän nykyään teki. Laitoin hänelle viestiä ja kyselin miten hän voi. Pahoittelin myös aiempaa ja halusin sopia. Hän luki viestini, muttei koskaan vastannut. Ymmärsin kuitenkin, jos hän oli katkera kaikesta, olihan se suuresti myös minun syyni, että välimme menivät miten menivät. Toivoin kuitenkin sovintoa, sillä en halunnut kellekään mitään pahaa. Halusin sopia, sillä turhaan olisimme riidoissakaan olleet, aikuiset ihmiset.

Kesän 2013 jälkeen en edes nähnyt häntä vilaukseltakaan, muutin pois, hän ei koskaan vastannut yhteydenottooni, minkä koin selkeäksi merkiksi siitä, että minut oli lopullisesti pyyhitty hänen elämästään. Facebook-kaveruutemme kuitenkin säilyi, ironista kyllä, ja välillä huomasin miettiväni, miten tässä kävi näin. Miten meistä, vuonna 2010-2011 aivan erottamattomista kavereista tuli tällaisia? Miksi me lakkasimme olemasta ystäviä? Millaista ystävyyttä se oli?

En osannut vastata niin vaikeisiin kysymyksiin. Samaan aikaan muistan, miten raskasta ystävyytemme viimeiset kuukaudet olivat, mutta pohdin, oliko hänen menettämisensä kuitenkaan sen arvoista? 

Nyt, miljoonia hetkiä ja erikoisia elämänvaiheita myöhemmin, törmäsimme uudelleen kauppakeskuksessa ohimennen. Yllätyin hänen aloitettuaan juttelun kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.

Mitä sulle kuuluu? Aijaa, missä sä oot oikein ollu? Oho! Mitä sä siellä? Niinjoo, aijaa. No eihän tässä, mä oon ollut täällä nyt reilun vuoden töissä ja ihan hyvin. Niijoo, hehe. Ootko nähnyt *henkilöä X*? Aa, no emmäkää oikeestaan. Joo.. Mitä sä nyt teet, ootko kauan ollu siellä töissä?

Ehkä me aikuistuimme tässä jossain välissä. Näiden kuukausien ja vuosien aikana. Unohtaaksemme aiemmat kiistat ja omituisen välirikon. Kuin ei mitään, sovimme niin asiallisina kahvittelutapaamisen seuraavalle päivälle, että se tuntui jopa hieman pelottavalta. Näinkö me palaisimme menneeseen? Tulisiko meistä enää koskaan kavereita? Voisiko meistä enää koskaan tulla ystäviä? Kaiken sen menetetyn ajan jälkeen, yli kolmen vuoden?

Kolme vuotta, kolme vuotta toisen elämästä on paljon. Siinä ehtii tapahtua vaikka mitä ja kaiken sen kiinni saaminen on hyvin vaikeaa. Kun me sitten istuimme kahvilla, en voinut olla miettimättä: Ei tämä ole yhtään niin kuin ennen. Ei tietenkään, mutta tämä on niin outoa, miten periaattessa tunnen hänet, mutten silti tiedä enää yhtään mitään. Hän on kuin joku tuntematon; joudun kyselemään kaiken mahdollisen työpaikoista asuntoihin ja harrastuksiin. Hän on minulle ihan vieras.

Nyt olet vain joku, jonka tunsin. Tunnustan itselleni, etten enää tiedä, onko meillä mitään yhteistä. Hän asuu suhteellisen kaukana, mutta yhteydenpito tuntuu whatsappinkin välityksellä hieman väkinäiseltä. En osaa enää puhua hänelle. Kerron eronneeni, hän on pahoillaan, mutta jokin puuttuu. Enää me emme sure yhdessä, osta Ben&Jerry's -jätskiä kaupasta ja lusikoi sitä yhdessä purkista. Nyt hän katsoo minua pahoillaan, jopa pilkahdus säälien, ja minä vain istun ilmeettömänä. Tässä me nyt olemme, entiset parhaat ystävät, jotka eivät nykyään osaa enää edes keskustella. 

Illalla sanon vielä hänelle jotakin viestitse ja hän vastaa, mutta huomaan ajattelevani, että ehkä tämä oli tässä. Tuskin meidän ystävyytemme voi enää koskaan palata sille tasolle, jolla se joskus oli. Me olemme menettäneet liikaa aikaa ja tietoa toisistamme. Emme ole enää ne samat ihmiset kuin 2010 syksyllä.

Ja se on sääli.

Pahinta erossa ?

Mikä satuttaa kaikkein eniten? Se tyhjyyden tunne, joka jää vellomaan jonnekin sisimpään toisen ihmisen lähdettyä pois elämästäsi? Kaikki ne kaatuneet suunnitelmat, unelmat, ajatukset yhteisestä tulevaisuudesta. Se, ettei toinen ole enää arkisissa asioissa läsnä?

Herään aamulla. Yksin. Ei edes viestiä whatsappissa kuten ennen. Ei hyvän huomenen toivotuksia, ei hymiöitä. Pelkkä tyhjyys.

Aamupalalla. Mietin, mitä toinen söisi. Terveellisemmin, paljon proteiinia ja ehkä pilkkoisi rahkan sekaan banaanin. Minä rutistan loput vehnäpatongit rippeet kerralla suuhuni ja mietin, mitä elämä oikein on.

Ketä varten pukeutua? Palautan aiemmin hetken huumassa ostamani paidan. Mitä minä teen enää yhdellä uudella paidalla, joka ei edes pue minua. Se ei kuitenkaan muuta mitään, se ei tee minua yhtään onnellisemmaksi, eikä saa ketään kohtelemaan minua yhtään paremmin. Huijaan vain itseäni uskotellessani, että peplum-helma parantaisi mieltäni.

Mutta hän sanoi silloin, silloin joskus, että hänen mielestään se paita, se samantyylinen paita päällä Hong Kongin matkallamme, oli niin upea. Hänen lempiasunsa minun päälläni. Kyyneleet kohoavat silmiin miettiessäni, mitä olen menettänyt.

Tiskit altaaseen, auton avaimet käteen ja laukku olalle. Kaikki muistuttaa minua asioista, jotka olin niin lähellä saada. Asiat, jotka tekivät minut niin onnelliseksi, ja joita ei enää ole.

Hän ratin takana. Nyt minä ajan, katse tyhjyydessä eteenpäin, unohdan kolmion ja joku tööttää vihaisesti. Otan itseeni ja sätin itseäni. Minun täytyy skarpata.

Töissä se on pahinta. Enää kukaan ei kaipaa minua tauoilla. Ei ole ketään, jota varten kaivaa salaa puhelin laukusta ja iskeä whatsappiin pari imelää pusuhymiötä ja kauniita sanoja. Ei enää sitä tunnetta, joka tuli kauniiden sanojen saavuttua takaisin. Ei enää sitä tunnetta, että olin tärkeä ja kaivattu. Nyt istun teekuppi kourassa selaillen katse tyhjänä uutisia. Uutisia, jotka nekin tavalla tai toisella vain muistuttavat siitä, miten asiat voisivat olla.

Työpäivä loppuu. Kirjaudun ulos vuorosta, puhelin jälleen äänelliselle, nolla uutta viestiä. Entisen viiden sijaan nolla hohkaa tyhjyyttään ja laahustan apaattisena autolle. Autoilen tyhjämielisenä kotiin, mietin mitä teen yksin taas yhden illan ja loppu kuluu sekavassa sumussa. Mietin, kuka nyt kanssani käyttää kahden viikon kesälomat. Mietin, uskallanko enää koskaan avautua kellekään. Mietin, miksei hän kaipaa minua, miten hän saattoi voida jatkaa elämäänsä niin helposti, ihan kuin minua ei siinä koskaan olisi ollutkaan.

Mietin, miten hän saattoi lopettaa kaiken niin tyhjästä. Vain hetki ja pari viikkoa aiemmin me olimme vielä pari ja minulla oli kaikki, mihin olin siihenastisen elämäni pohjannut. Nyt vellon tyhjyydessä, päivä toisensa jälkeen jotakuinkin selviten ja miettien, miten tässä kävi näin.

Ankeus valtaa mielen, kun illallakaan kukaan ei kaipaa. Käydä yksin nukkumaan, herätä aamulla samaan kaavaan, muuttuuko tämä koskaan? Milloin minusta taas tuntuu paremmalta? Tietäen, että se aika vielä joskus koittaa, yritän luoda uskoa itseeni ja keskittyä parempiin ajatuksiin. Asioihin, jotka pitävät minut edes jotakuinkin kasassa, mutta silti se iskee aina; yksinäisyyden tunne.

Pelko. Jääkö tämä ainiaaksi näin? Eikö minulla koskaan käy onni? Kuinka paljon tätä joutuu vielä kestämään ennen kuin lopulta lykästää.

Se on pahinta kaikessa.

Eron tuska osa 141

Hei kaikki,

En edes tiedä, mistä aloittaa. Olen palannut Suomeen takaisin ja uusiin kuvioihin.. Viimeksi tänne kirjoittaessani olin onneni kukkuloilla; juuri todella mukavan miehen tavanneena ja muutenkin elämässä kaikki asiat olivat harvinaisesti hyvin. No, viime joulun jälkeenhän asiat ovat luonnollisesti heittäneet häränpyllyä jo muutamaankin otteeseen, mutta nyt se taas tapahtui.

Paluu siihen, mistä kaikki lähti.

Jälleen yksi ero.

En muista mistä luin joskus taannoin artikkelin, jonka mukaan ihminen tapaa/kohtaa elämänsä aikana kaksi ihmistä, joiden kanssa heillä voisi olla, nyt en enää muista, kuinka se siinä lehdessä fiksusti sanottiin, jonkinlainen todella hyvä, ainuutlaatuinen ''sielunyhteys'' - siis kaksi ihmistä, joiden kanssa kemiat oikeasti kohtaavat, samoin kuin kaikki muukin klikkaisi ihan 5/5.

Minusta tuntuu, että olen jo käyttänyt omat kaksi klikkiäni.

Ensimmäinen oli tietysti mr. Mexicó jo vuoden takaa, mutta tämä jälkimmäinen pisti vielä paremmaksi. Hän oli kerrankin se hurjan kiinnostunut osapuoli, minä en kerrankaan ollut tunteideni ja satojen sydänviestieni ja -emojieni kanssa yksin. Se oli ihanaa. Alussa olin hyvin, hyvin skeptinen, mutta lopulta avasin hänelle sydämeni, mutta niinhän siinä taas oli käydäkseen, ettei tästä mitään tullut.

''En minä tiedä'', hänen perustelunsa kaikuvat tyhjyyttään, kun pyydän perusteluita sille, miksei tämä hänen mielestään enää toimi. Yhteiseloa oli takana jo useampi kuukausi, ja sitten, täysin puskista yllättäen hän haluaa erota, lopettaa sen kaiken. Lopettaa suhteemme, jossa hän puhui vakavissaan naimisiinmenosta ja lapsista ja yhteisestä tulevaisuudesta vielä pari viikkoa sitten. Minä en voi vain käsittää sitä. Minä en käsitä, miten ihmismieli voi muuttua niin päinvastaisesti näin lyhyessä ajassa.

''En usko, että minusta on siihen, mitä sinä haluat. En usko, että voin antaa sinulle sen, mitä sinä haluat ja ansaitset.''

''Sinä ansaitset parempaa.''

Kuinka monta kertaa olen kuullut tuon lauseen? Entä jos hän oli parempaa? Entä jos ja kun hän oli parasta, mitä tähänastisessa elämässäni oli tapahtunut. Ja ne minun odotukseni: alusta asti halusin vain miehen, joka olisi kiltti ja rakastaa minua. Onko se liikaa oikeasti vaadittu.

Jälleen kerran yksi osa-alue elämässäni päättyy kyyneliin. Joskus kirjoitin, että ehkä se muuttuu ajan kanssa helpommaksi, mutta ei eroaminen tästä ikinä helpota. Se on aina yhtä kamalaa. Se tunne tyhjyydestä ja riittämättömyydestä, se jossittelu, joka iskee tajuntaan aina pohtimaan, olisinko voinut tehdä jotain toisin. Se pettymys, miten kaikki suunniteltu ja odotettu otetaan sinulta pois. Kaikelta, mihin olet elämäsi suunnannut, otetaan pohja pois. Se on rankkaa, eikä ole muuttunut yhtään helpommaksi edes iän myötä. Oikeastaan tämä tuntuu vielä pahemmalta, mitä joskus aiemmin. Tämä tuntuu vielä monin kerroin pahemmalta, sillä nyt minä todella luulin ja uskoin, että tässä se nyt olisi: minun elämäni tarkoitus, elämäni mies. Hän, joka jakoi minulle rakkauttaan niin aidosti, mutta yhdessä vilauksessa se kaikki olikin ohi.

Jälleen yksi kyynelten täyteinen yö. Jälleen jäätävät silmäpussit ja menetetty usko. Minä olen vain niin kyllästynyt tähän. Kyllästynyt siihen, että aina tässä käy näin. Aina.

Mutta hyvinhän sen saa peitettyä. Vaikka naama on taas mukavan possunpinkki ja jäätävän turvonnut heliumpallo itkemisen jäljiltä, muut eivät tiedä. Tottakai parhaille, läheisimmille ystävilleni tästä oli kerrottava, mutta muuten, muuten minä olen töissä kivikasvoinen ilmestys, hän joka muka-hymyllään peittää sen kaiken jälleen kerran. Kepeästi minä rupattelen säästä ja vesisateesta työpaikan taukohuoneessa - muut eivät kuitenkaan huomaa, ettei se ylipirteys ja rupattelu aitoa ole.

Pidin vain itseni kiireisenä, ettei minun tarvitsisi kohdata todellisuutta.

Feliz Navidad

Hei kaikki ja hyvää joulua näin hieman myöhässä! Ensialkuun taas ihan valtavat pahoittelut, että tässä on kestänyt näin kauan! Haluan kiittää kommenteista ja kannustuksesta, ne piristävät ainaa päivää, olette ihania! :)

Mistäs minä aloittaisin?

Koneeni hajosi, sain maailman kamalimman mahataudin, katsoin kaikki tähänastiset Awkward-sarjan jaksot espanjaksi ymmärtäen (melkein) kaiken.. Voi sitä tunnetta! Se tunne, kun tajuaa oppineensa jotakin, kun ymmärtää. Muuta joo, en aio läpistä turhanpäiväisyyksistä sen enempää, sillä onhan täällä tapahtunut paljon muutakin. Hehe.

En ole liiemmin ollut enää tekemisissä eksäni kanssa, toivotin hänelle hyvät joulut, johon hän (latinomaisen) tapansa mukaan vastasi rakkaudentäyteiset toivotukset pusuhymiöin ja emojein höystettynä, mutta nyt osasin suhtautua tuohon kaikkeen jo vitsillä. Vaikka välillä onkin ollut vaikeaa, olen päässyt yli hänestä - ja vähitellen myös kaikesta tapahtuneesta. Oikeastaan vasta ihan viime aikoina olen tajunnut, ettei hänellä ole enää mitään tärkeää roolia elämässäni, me elämme nyt eri teitä. Tietenkään ei ole mahdollista unohtaa kaikkea mitä on tapahtunut, mutta se menneen haikaileminen ja itkeskelyvaihe on jo ollut pidemmän aikaa takana päin. Toki välillä jokin asia saa minut haikailemaan hetkeksi menneisyyttä - erityisesti täällä hänen maallaan, hänen ympäristössään, mutta toisaalta tuo ympäristö on tuonut mukanaan myös paljon hyvää. Uusia kokemuksia, silmiä avartavia hetkiä ja persperktiiviä asioihin. Tämän jälkeen kynnys valittaa pienistä -tai ylipäätään mistään turhasta- on huomattavasti kasvanut, sillä täällä näkee väistämättä niin paljon asioita, joiden jälkeen pikku vastoinkäymiset eivät enää kovin paljoa hätkäytä.

Me encanta esta ciudad. Minä rakastan tätä kaupunkia.

Ihmiset ovat pääosin hyvin ystävällisiä, mutta monikaan ei puhu englantia, vaan espanjalla on pärjättävä, mikä alkuun oli ajoittain melko haastavaa. Millään alkeistasolla täällä ei luonnollisestikaan olisi pärjännyt mitä tulee pankissa tai kaupassa asioimiseen tms., ja on lisäksi alueita, joilla eräänlainen turistityttö / western länsimainen imago voi aiheuttaa ongelmia. Järjenkäytöllä pääsee toki pitkälle, mutta onhan niitä kulttuurierojakin ollut. (Puhumattakaan siitä iänikuisesta myöhästelystä...! Suomessa kun 15 minuuttia on jo paljon, mutta täällä on pikemminkin jo miltei sääntö kuin poikkeus olla myöhässä tunti ja 15 min..)

Mutta varsinaiseen asiaan. Voitteko kuvitella, että tässä (kukaan ei voi määritellä tarkkaa lukua) maailman yhdessä suurimmista kaupungeista (ja myös ajoittain ahdistavan pakokaasuntäyteisessä sellaisessa) tapasin erään suomalaisen miehen. Miten ironista. :D Kaikista näistä, heitetään nyt vaikka, 22-24 miljoonasta ihmisestä löytyi toinen suomalainen. No, se sinällään ei ollut mitenkään multiharvinaista, mutta se, että se varsin mukava ja sitoutumishaluinen mies asuu täällä sai kieltämättä pasmat hippuisen sekaisin. Piti sitten tulla tänne asti löytämään sellainen.

Me tapasimme, kun istuin erään paikallisen kaverini kanssa viettämässä iltaa. Olimme katsomassa erästä ulkoilmakonserttia, joka järjestettiin kaupungissa. Paikalla oli tuhansia ihmisiä, ja istuimme suihkulähteen reunalla maissikojua vastapäätä. (Niissä kojuissa myytävä maissi on muuten ihan taivaallista: se kuorrutetaan voin ja mausteiden seoksella ja itse tuore maissi on niin hyvää ja mehevää. Tuo jättikokoinen maissipötkelö seoksineen maksaa n. euron.) Jossain vaiheessa huomasin, että eräs vaaleahko mies katselee minua maissijonosta. Hetken aikaa hymähdän mielessäni, että tuo jäbä oli vähän suomalaisen näköinen, mutta sitten unohdan koko miehen konsertin alkaessa.

En muista, missä vaiheessa hän oli tullut lähettyvillemme, mutta oletan hänen kuulleen, että puhuimme kaverini kanssa espanjaa. Kenties siitä johtuen hän kysyi minulta varovaisesti espanjaksi, mistä olen kotoisin. Tuo kysymys on ollut kenties se suosituin täällä, millä kaikenikäiset ihmiset ylipäätään aloittavat keskustelun, ja se, johon olen eniten saanut vastata. Vaikka täällä asuu paljon myös ns. eurooppalaisen näköistä paikallista väestöä, suomalaiset ovat kuitenkin poikkeuksellisen vaaleaihoisia, jos verrataan jo esimerkiksi saksalaisiin. Niinpä täällä on saanut jatkuvasti vastata (ystävällisiin) ihmettelelyihin, mistä oikein olet kotoisin. Harva edes osaa hahmottaa, missä Suomi on, sillä täältä katsoen se on jossain käsittämättömän kaukana ja jotenkin ei millään lailla konkreettisesti läsnä täällä. Useimmiten ihmiset ovat kumminkin olleet vilpittömän kiinnostuneita kuulemaan Suomesta ja ihmetelleet, miten joku sieltä asti on tänne päätynyt. (Ja tämän jälkeen melkein poikkeuksetta kysyjä on aina heittänyt vitsillä, että jonkun miehen takiako. Niiiinpä niin, hahaa, oikeaan osuit, amigo.)

Se tunne oli hyvin outo. Samalla hetkellä, jolloin kerroin olevani suomalainen, tiesin, että hänkin olisi. Oli hassua tavata joku niin kaukana itse Suomesta. Muuten täällä ei kauheasti suomalaisia ole näkönyt, joitakin turisteja ja vaihto-oppilaita kaiketi, mutta heitäkin melkoisen vähän.

Jollain tapaa meillä synkkasi heti. En mene yksityiskohtiin hänen työstään, mutta hän työskentelee eräälle yritykselle täällä ja olemme viettäneet hyvin paljon aikaa yhdessä. Viime aikoina hän on kuitenkin alkanut miettiä Suomeen paluuta, mutta itse en oikein lämpene ajatukselle. Olin jo tottunut ajatukseen meksikolaisesta miehestä, arjesta ja elämästä, ja nyt yhtäkkiä kuvissa onkin joku toinen, joka johdattaisi taas vähitellen takaisin Suomeen. En oikein tiedä, mitä ajatella. Tiedän, että minunkin olisi ehkä oikea aika saada elämäni järjestykseen, mutta en oikein tiedä, kuinka. Hän on jo moneen otteeseen puhunut, että jossain vaiheessa voisimme muuttaa yhdessä takaisin Suomeen, kunhan hänen työnsä täällä päättyy jonkin ajan kuluttua keväällä. Tiedän jo nyt, että saisin erään työpaikan Suomeen palatessani, mutta silti jokin epäilyttää.

Vastahan tulin tänne. Olen ihastunut tähän elämänrytmiin ja kaupunkiin, musiikkiin ja maahan. Samaan aikaan täällä on kuitenkin myös paljon huonoja asioita, joiden puolesta Suomi olisi parempi maa tehdä töitä ja asua, vakiintua. Mutta onko aina pakko mennä helpoimman kaavan mukaan?

Haluanko oikeasti lähteä täältä? Muutanko taas toiselle puolelle maailmaa miehen perässä. Niin hyvin kuin se päättyi viimeksikin.. Olenko valmis lähtemään täältä?
Entä jos löydän täältä sittenkin jotain muuta, who knows.

Näihin mietelmiin,
toivottavasti 2015 on se parempi vuosi.

Maaren
x

Llamado de emergencia

Moikka kaikki.


En voi edelleenkään uskoa, että tässä sitä ollaan. Samaan aikaan mielessä ei pyöri mitään ja miljoona asiaa. Vastahan me erottiin eilen. Mitä nyt? Kavereita? Amigos? Junto o separado? Nyt siitä on aikaa jo pieni ikuisuus enkä mä rehellisesti sanottuna halua edes laskea, kuinka monta päivää. Kuinka monta päivää sitten olisin kornisti voinut sanoa olevani maailman onnellisin flicka ja mitä vielä. Kuinka monta päivää sitten asiat olivat täysin päinvastoin.

Kuinka kohdata henkilö, joka on kusettanut sinua nämä kaksi ja puoli vuotta? Järjen (ja kaikkien kavereiden) mukaan minun kuuluisi vihata häntä, mutta en minä voi. Viha - se on niin vahva tunne. Se on niin vahvaa, enkä minä koe olevani vihainen. Olin aiemmin, mutta sittemmin se laantui pettymykseksi ja hämmennykseksi. En osaa määritellä, mitä tunnen juuri nyt, koska siltä osin päässäni tuntuu olevan yksi ricardon mentävä reikä.

"En minä tiedä, miksi tein niin'', hän sanoo hiljaa murtuneena kun minä olen puhjennut kyyneliin. Mitenkäs muutenkaan. Olin niin kovin suunnitellut, että pysyisin lujana ja vahvana, mutta eihän minusta semmoiseen koskaan ollut. Kun oli aika käydä asioita läpi, kaikki patoumat purkautuivat ja minähän vollotin, jälleen, kuin pikkuvauva. Se siitä vahvana pysymisestä ja siitä, mihin kaikki kaverini minua olivat tsempanneet. Näytä sille, ettet ole jäänyt sen perään itkemään.

No, tässä minä nyt olen. En tiedä, mitä sanoa tai tehdä. En tunne häntä kohtaan enää mitään, siitä on jo pian kuukausi, kun me viimeksi tapasimme. Hän saattoi minut taksille, sanoi jotain kornihtavan naiivia ja tyhmää, minä vain lahnailin hänen käsivarsillaan ja sieltä se tuli. 'Te quiero.' Siinä ei kuitenkaan ollut enää sitä samaa syvyyttä tai tunteita kuin aiemmin. Nyt se oli vain tapa sanoa hyvästi.

Oloni oli sanoinkuvaamattoman murtunut, olin juuri tajunnut lopullisesti menettäneeni jonkun, olin luopunut ja luopumassa hänestä. Hän ei ollut enää minun. Enää ei ollut meitä. Mikä oli toki alun alkujaankin tyhmästi ajateltu, sillä eihän ketään toista voi omistaa. Vaikka joku sanoisi olevansa ikuisesti sinun, ne sanat ovat helposti pyyhittävissä. Mikään ei ole itsestäänselvää.

Kaikkein vaikeinta oli kohdata se, että hänellä oli nyt joku toinen, tai pikemminkin oli koko ajan ollutkin. Kauan ennen kuin minä edes 2,5 vuotta sitten astuin kuvioihin. Sen ajatteleminen sai musertumaan, särkymään ja itkemään sen 14:nnen kerran. Jollain muulla oli se, miksi minä ylipäätään olin tullut tänne. Joku muu sai hänet, minä jäin ilman mitään. Minulla ei ollut mitään. Minä olin yksin ja kaikki muut voittivat. Olin luuseri isolla L:llä.

Se oli niin vaikeaa. Samaan aikaan en tuntenut häntä kohtaan enää mitään, toivoin, että olisin vain voinut pyyhkiä ne 2,5 vuotta mielestäni. Toivoin että muistoja olisi voinut poistaa yhtä helposti kuin facebook- tai whatsapp -keskusteluja, mutta silti jokin sisälläni itki menneiden muistojen perään. Olin niin musertunut ja pettynyt. Kaikelta, mihin olin siihen asti uskonut, oli viety pohja. Kaikelta. En koskaan ollut tehnyt elämässäni niin isoja ratkaisuja ja mihin ne johtivatkaan. Tunsin oloni niin typeräksi ja naiiviksi, että ylipäätään olin edes langennut hänen sanoihinsa ja lupauksiinsa.

Vaikka katuihan hän. Se näkyi hänen silmistään, kuului äänestään ja se tapa, jolla hän seurassani oli, kieli siitä, että hänestä tuntui pahalta. Enää ei ollut iloisia, nauravia, onnellisia meitä. Enää en ollut se sama nauravainen tyttö, joka olin vielä edellisellä kerralla ollut. Enää en uskonut sanaakaan, mitä hän minulle sanoi.
''Ehkä kaikki olisi erilaista jos asuisit täällä'', hän mietti ja pyöritteli käsiään. Minä räpyttelin silmiä ja turhauduin. Täällähän minä olin, eikä se selvästikään riittänyt. Mitä enempää voisi vaatia? Minä en vain riittänyt. Olin turha kuvio tässä yhtälössä ja tunsin oloni niin hirveäksi. Minä olin kolmas pyörä, joka lykättiin pyörimään rinnettä alas, kauas pois, pois silmistä, pois mielestä, pois häiritsemästä. Minua ei kaivattu.

''En voi koskaan enää olla sinun kanssasi, koska olen satuttanut sinua niin pahasti.''
Yksi typerä lause toisensa perään, aivan kuin jostakin keskinkertaisesta kahden tähden rakkaushömpästä, jossa pari kuitenkin saa toisensa lopulta, kun anteeksi on annettu ja asioita selvitetty. Meille ei kuitenkaan tule mitään happy endingiä, ehkä jonain päivänä kykenen antamaan anteeksi sen mitä hän teki, mutta tällä hetkellä en osaa ajatella niin pitkälle. Yli kaksi kuukautta tapahtuneen jälkeen en vieläkään voi ymmärtää, miten elämäni muuttui jälleen kerran. Ei tällaista olisi koskaan, siinä typerimmässä leffasakaan, osannut aavistaa etukäteen.

Mutta toisaalta, kai tästä saa revittyä jotain positiivista.
Ainakaan minun ei tarvitse miettiä arkipäivän asioita Suomessa. Räntäsadetta, talvirenkaita tai toppatakin viemistä pesulaan.
Una piña colada de 20 pesos (n. 1 euro) saattaa kääntää kelkan - tai sitten huomenna. On täällä sentään n. 20 astetta lämmintä, vaikka täälläkin on jollain tapaa ''talvi.''

Saludos,
Ja kiitos kaikista positiivisista kommenteista, joita edelliseen postaukseen oli tullut! <3

Joku raja

Kuinka paljon pahaa yhdelle ihmiselle voi ja täytyy sattua ennen kuin voi mennä hyvin?
Olisin viimein vain halunnut onnellisen ajanjakson elämässä. Kaiken tämän, kaikkien näiden enemmän ja vähemmän synkkien vuosien jälkeen luulin viimein löytäneeni parempaa. Olevani matkalla kohti valoisampaa tulevaisuutta ja sitä, minkä luulin tekeväni minut onnelliseksi.

Lentoliput oli ostettu. Laukku oli pakattu ja asunto irtisanottu ja löydetty uusi vuokralainen. Tavarani olin pakannut, joista suurimman, tarpeettoman, osan myynyt eteenpäin ja pistänyt kiertoon. Tunsin olevani ihanan vapaa ilman materiallista painolastia. Tunsin olevani vapaa - ja mahdollinen tekemään mitä tahansa.

Melkein myin jopa autoni. Viime hetkellä veljeni kuitenkin ehdotti, että ottaisi sen heille kakkosautoksi ja niinpä minun valkoinen bemarini vuodelta 2007 koristaa nyt heidän pihaansa. Ylioppilaslahjaksi saadut astiat ja kodinkoneet koristavat nyt keittiöitä jossain muualla. Ne vaaleansiniset kupit, joita en koskaan raaskinut käyttää. Ne hopeiset kynttilänjalat, jotka sain lahjaksi henkilöltä, joka ei enää kulje keskuudessamme. Ne taulut ja sisustustyynyt, jotka ovat kulkeneet mukanani kaikkina aikoina, niin hyvinä kuin huonoina. Ne tavarani, jotka muistuttivat minua menneistä ja tavallaan pitivät minut kiinni siinä.

Tunne oli epäuskoinen. Katsoin täyteen pakattua matkalaukkuani ja yritin pusertaa vetoketjua kiinni. Samaan aikaan pusersin kyyneleitä silmäkulmastani ja rojahdin lattialle.
Tässäkö se nyt oli, minä kyselin itseltäni. Mitä ihmettä mä nyt oikeasti teen.

Toinen laukkuni oli jo pakattu. Vanhempi ja kuluneempi, se, joka minulla oli mukana jo kerralla ennen kuin ylioppilasjuhlia oli ollut suunnitelmissakaan. Ylimääräisen matkatavaran maksu oli veloitettu, olin hoitanut kaiken viimeisen päälle. Olin huolehtinut kaiken. Uskoin kaiken järjestyvän. Olin viimeinkin ottanut sen ratkaisevan askeleen.

Jos tämä olisi huono ja ennalta-arvattava elokuva, elämäni olisi sen surkea juoni. Nuori nainen, joka jättää kaiken taakseen. Kaiken. Työt, koulut ja ihmissuhteet. Tekee kaiken tämän, koska on niin käsittämättömän hyväuskoinen.
Ei tälläistä nimittäin voi tapahtua kuin b-luokan elokuvissa. Kun mä olen hoitanut kaiken tarvittavan, hankkinut paperit ja viisumit ja kaiken mahdollisen rokotuksista uusiin asuntoihin ja puhelinnumeroihin, se tapahtuu. Viimeisenä iltana ennen h-hetkeä. Sitten, kun ei voi enää perääntyä. Ei vaihtaa suunnitelmiaan.
Matto vedetään jalkojen alta. Se on hempeänsävyinen persialainen matto.

__________________________________


Aamupäivällä lentoasemalla. Minä vain seison. Ihmisvilinässä iltapäivällä kukaan muu ei huomaakaan, mutta mä puren hammasta, jotta en purskahtaisi itkuun. Viereisellä tiskillä kyynelehditään ja veikkaan, että matkaan lähtevä tyttö on menossa vaihtoon. Mukana on saattamassa oletettavasti vanhemmat ja poikaystävä. Minun on pakko katsoa pois näistä jälkimmäisen nähdessäni. En kestä nähdä.

''Sulla olikin tämä extralaukku jo maksettuna, sepä hienoa.'' Tiskillä sanotaan ja pakottaudun hymyilemään about omanikäiselleni naiselle ja hetken ajan melkein murrun ja alan vollottaa. Mieleni tekee kertoa hänelle koko tarina, kaikki se mitä sisälläni velloo, mutta puserran valjun hymyn kasvoilleni ja pakottaudun nyökkäämään.
''Laukut täytyy sitten tullata New Yorkin kentällä", hän jatkaa ja minä nyökkäilen. Nainen ei todennäköisesti tajua, etten keskity ollenkaan, sillä pidän kasvoillani sitä kulissihymyä, jota olen harjoitellut jo vuosien ajan. Ulkoisesti olen kunnossa, mutta sisäisesti mietin vain, mitä ihmettä olen tekemässä. Miten oikein selviän tästä.
''Olihan sinulla jo esta tehtynä?''
''On joo, edelliseltä kerralta'', vastaan automaattisesti hänen kysymykseensä Yhdysvaltoihin tarvittavasta ''viisumista.'' Sinnehän minä en jää, mutta sellainen kuitenkin tarvitaan pelkkää konettakin vaihtaessa. Ja sitähän minä olen tehnyt. Miksi mä olin niin tyhmä, kyselen mielessäni.
''Voi miten kiva'', nainen jatkaa. ''Sittenhän se on helppo juttu'', hän viittaa liikkumiseen JFK:n lentokentällä, kun sanon olleeni siellä jo aiemmin. Useasti.

Helppo juttu, minä jään miettimään, kun laukut ovat jo lähteneet ja hän on toivottanut hyvää matkaa. Viereinenkin tiski on tyhjentynyt itkevästä perheestä ja tilalta kuuluu valitusta istumapaikoista. Ohitan nyrpeän miehen ja tuijotan tarkastuskorttiani. Porttinumeroa ja koneeseenottoaikaa. Katson kelloa ja näistä jälkimmäiseen on aikaa vielä puolitoista tuntia.
Lyllerrän passintarkastukseen ja lätkäisen käsilaukkuni kaukaloon, jossa se viedään läpivalaisun läpi. Turvatarkistajamies vilkaisee tarkastuskorttiani ja kysyy kannanko mukanani tietokonetta tai meikkejä. Muistan koneen käsilaukussani ja kaivan sen vielä esiin. Meikkejä en ottanut mukaan. Ketä varten olisin kaunis, minä ajattelen.
''Ei meikkejä?'' hän yllättyy tarjottuaan minigrip-pussia, mutta torjun eleen. Hän todennäköisesti luki lipustani tiedot Helsinki-New York ja vastoin muuta hamekansaa en kantanut edes yhden yhtä huulipunaa mukanani. Kuukausi sitten olisin varmasti kantanut kahta. Puhumattakaan muusta arsenaalista, mikä siihen yhden litran minigrippiin olisi mahtunut.
Sittemmin asiat ovat vähän muuttuneet, minä ajattelen ottaessani läppärini ja laukkuni kaukalosta. Nyt on ihan sama.

Kävelen taxfreen läpi pikaisesti, porttialue jää myös nopeasti taakse ja passintarkastuskin sujuu nopeasti. Portin edessä istuessani en voi uskoa, mitä kaikkea olen uhrannut. En voi uskoa, mitä olen tekemässä. Olen menossa yksin maailman tiheimmin asuttuun (ja toisten mielestä aivan liian vaaralliseen kaupunkiin minunlaiselleni naiselle) Mexico Cityyn tehden välilaskun jo pariin otteeseen mainitussa New Yorkissa. Mukanani on tähänastisen elämäni aikana keräämäni kamat, ne tärkeimmät eli vaatteet ja läppäri ynnämyytsössöt ja kaikki loput ovat saaneet jäädä. Olin niin valmistautunut tähän. Olin hyvin valmistautunut. Olen jopa vaihtanut vähän dollareita syödäkseni John F Kennedyllä, koska jatkolennolla ei tarjota ruokaa.

En voi uskoa, että viimein olen tässä pisteessä. Jättämässä menneen taakseni ja menossa kohti tulevaa. Elävän hetkessä ja yrittäen.
Mutta tämä hetki ei ollut ollenkaan sellainen kuin odotin. Ei ollenkaan sellainen kuin piti.
Viimeisenä iltana ennen lähtöäni olin saanut kuulla asioita, jotka olisivat saaneet hyppäämään sillalta, jos yhtään sellaiseen olisi taipuvainen. Viimeisenä iltana, ostettuani liput, hoidettuani kaikki käytännön asiat, miltei myytyäni autonikin tämän vuoksi, hän kertoo minulle totuuden ''suhteestamme'' tai siitä mitä minun olisi pitänyt kuulla jo ennen kuin alunperinkään olisin suunnitellut mitään.

Nojaan käsivarsillani polviini enkä pysty pidättelemään enää. Yksi kyynel vierähtää poskelleni, mutta onnekseni muut eivät huomaa sitä. En halua uskoa tapahtunutta todeksi. En halua uskoa, että minut on petetty niin ja että minulle on valehdeltu siten koko tämä aika, nämä vuodet.
I was the other woman, muistan itkeneeni eräälle paikalliselle ystävälleni edellisiltana puhelimessa.
How am I gonna survive? What am I gonna do now? I have tickets and everything...

Manuela puhuu minulle järkeä. Olet luovuttanut kaiken elämästäsi joten nyt sinun täytyy vain pelata loppuun asti. Et voi enää perua tätä. Sinun täytyy tulla.
Vaikka suunnitelmat muuttuivatkin minä pysyn päätöksessäni lähteä. En voi peruuttaa useamman sadan arvoisia lentojani tai kämppäni luovuttamista tai kynttilänjalkojen myymistä. Elämäni on tässä ja nyt - huolimatta siitä, että suunnitelmat olivatkin rakentuneet valheelle ja petokselle.
Kuinka tälläistä voi tapahtua, mietin yhä koneeseen astuessani. Kuinka voi olla mahdollista, että hän kertoo minulle edellisenä iltana ennen kuin olen vaihtamassa mannerta.

Mielessäni pyörii PMMP:n Joku Raja -kappaleen sanojen lisäksi vain yksi ainoa, hivenen pelottava ajatus. En ole koskaan ollut näin yksin. Ennen puhelimen sulkemista näen Manuelan viimeisen viestin. Kaikki järjestyy kyllä. Odotan sinua terminaalin ulkopuolella Lauran kanssa.

Täällä minä nyt olen.
Viikkoja tapahtuneesta ja edelleen yhtä rikki.
Olen niin pahoillani siitä, etten ole aikoihin kirjoitellut tänne mitään, mutta en voi pyytää kuin anteeksi.

and i'm crazy but you like it (loca loca loca)

Huh. Tämähän on ihan kamalaa, minä huokaisen, no, valehdellaan hieman, tuhannen kerran tämän kesän aikana. Edellisestä postauksestani on aikaa pieni ikuisuus, valehtelematta liian pitkä sellainen ja sittemmin asiat ovat muuttuneet ja mullistuneet ihan hulluna.

Käytännössä en ole lomaillut ollenkaan koko kesän aikana. Viimeksi, aikana ennen kuin aloitin töissä, minulla oli viikko vapaata ehkä toukokuun alussa. Ja kauankos siitä on? Ihan liikaa.
Toki on ollut muutamia yksittäisiä vapaapäiviä ja jopa huima neljän päivän työtön putki, mutta oikeastaan minua ei ole edes haitannut olla töissä. Viihdyn työpaikassani ja rahan saaminen kieltämättä motivoi. Koska sitä tarvitaan, jotta voin toteuttaa hurjat suunnitelmani.

Hurjaa, miten asiat ovat taas muuttuneet. Viimeksi kun kirjoitin, tavallaan-poikaystäväni, sanotaan häntä vaikka Robertoksi, oli halunnut jäädä tauolle. Hänestä oli parempi, että eläisin ilman häntä. Hän sanoi, että elämäni olisi helpompaa niin. Vaikka hän sanoi rakastavansa minua, teimme päätöksen, että pidämme etäisyyttä hetken. Sen seurauksena melkein vaivuin taas epätoivon syövereihin, mutta oikeastaan runsas työmäärä piti minut virkeänä. Siis siinä mielessä, että millekään älyttömälle surullisuudelle ja ns. erohypetykselle ei ollut aikaa. Niin. Erolle? Olimmeko me edes yhdessä? Jotain hyvin kummallista oli tapahtunut välillämme, sillä en enää edes tiennyt, miten koko asiaan suhtauduin.

Aluksi tunsin oloni kauhean yksinäiseksi. Hyvin murtuneeksi ja pettyneeksi, sillä se ihminen, jonka en olisi koskaan uskonut luopuvan minusta, oli halunnut ottaa etäisyyttä. En edelleenkään voi vastata siihen, mitä me oikein olemme, sillä en itsekään tiedä vastausta tähän kysymykseen. Jonain päivänä, minä kuitenkin ajattelen, me olemme yhdessä, sillä aion suunnata elämäni siihen. Vaikka välissä onkin valtameri, 6000 mailia ja samanverran vuodatettuja kyyneliä, en halua luovuttaa. Varsinkin, kun meidän ''taukommekaan'' ei sitten lopulta paljastunut tauoksi, vaan olemme lähestulkoon olleet tekemisissä enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja totisemmin kuin ennen (pois lukien oikeassa elämässä / irl vietetty aika.)

Aikana, jona kuitenkin olimme erossa, jopa viikkoja pitämättä mitään yhteyttä, tajusin, että hän on se mitä elämältäni haluan. On kliseistä sanoa, että ihminen oppii arvostamaan tiettyjä asioita ja niiden tärkeyttä vasta menetettyään ne, mutta jotain pohjaa tässä väitteessä on. Se, että olimme tauolla, sai minut tajuamaan, että en todellakaan halunnut luopua hänestä. En meistä. Ja oikeastaan se sai minut näkemään monia asioita ihan uudessa valossa.

Viikkojen ja kuukausien tauko sai minut miettimään ja pistämään omat asiani ja ajatukseni selkeimmiksi. Tajusin, että taidan viimein olla matkalla oikeaan suuntaan. Taidan viimein tietää, mitä elämältäni haluan. Jos kerran olen löytänyt sen ihmisen, jonka kanssa on niin luonnollista ja helppo olla, miksi turhaan yrittäisin keksiä tekosyitä sille, miksi se ei onnistuisi? Olen koko ajan alitajuntaisesti yrittänyt käännyttää itseni sitä ajatusta vastaan, että tämä voisi oikeasti toimia. Olen patistanut itseni epäilemään sekä omaa kanttiani että hänen sitoutumistaan, mutta tämän ajan aikana olen huomannut, että kaikki, mitä tästä kuviosta enää puuttuu, on se puuttuva kantti ja uskallus omalta osaltani. Olen koko elämäni miettinyt liikaa, mitä muut ajattelevat ja minulta odottavat. Totuus kuitenkin on, että jokainen meistä elää elämäänsä vain itseään varten - vaikka se ei aina kaikkia muita miellyttäisikään. Kuitenkin, jos keskittyy liikaa muiden miellyttämiseen, helposti unohtaa mitä itse haluaa. Unohtaa ja luopuu niistä asioista, jotka itselle olisivat ne tärkeimmät.

Onhan tämä hieman hullua, minä mietiskelen varmaan juurikin sen tuhannen kerran lentohintoja katsellessani. Erään lentoyhtiön tarjouskampanja houkuttaisi minua suuresti, sillä sen seurauksena pääsisin toteuttamaan sitä, mitä elämältäni haluan. Voisimme viimein olla yhdessä, minä ja Roberto. Vaikka helppoa kaikkien käytännön asioiden järjestely ei tulisi olemaan, se ei silti ole syy luovuttaa ja luopua kokonaan, sillä kaikki on mahdollista, jos siitä tekee mahdollista. Ja minähän aion.

Monien mielestä olen hullu, kun edes ajattelen tätä vakavissani. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, ettei se ole hulluutta vaan sitä, että uskoo johonkin. Halua olla jonkun kanssa. Uskoa siihen, että tämä onnistuu. Ja eihän sitä kokeilematta voi tietää, minä ajattelen momondossa 50:ttä kertaa viikon sisään surffaillessani.

Taustalla soi Shakira.
And I'm crazy but you like it
Loca loca loca...
Hetken huumassa harkitsen jo ostavani lennot, mutta päätän odottaa vielä hetken. Mielessäni kuitenkin kuvittelen sitä tilannetta, jona kerron hänelle ostaneeni ne. Hänen reaktionsa ja sen, miten me viimein tapaamme jälleen lentokentällä.