Voiko meistä enää koskaan tulla ystäviä

Olen katkaissut välit (hyvän) ystävän kanssa tasan kerran elämässäni. Tämä tapahtui vuoden 2012 keväällä, parin vuoden tuntemisen jälkeen. Kun nyt mietin, miksi niin kävi, en enää kykene tarkoin kuvailemaan syytä. Muistan olleeni pitkän aikaa pettynyt ystäväni käytökseen; hän tuntui olevan kiinnostunut vaan mässäilemään (silloin erittäin huonosti menneillä) asioillani, ei koskaan ollut oikeasti läsnä tai kuunnellut. Hän myös juorusi jatkuvasti asioistani eteenpäin ja valitti tyhjästä. Pidemmän päälle se kävi raskaaksi ja yhteydenpito lakkasi. Jotenkin me molemmat vain lakkasimme olemasta kavereita - päätös ei siis ollut suoranaisesti kummankaan tekemä. Se vain tapahtui vähitellen ja molemmat ymmärsimme, ettemme olleet enää kavereita. Asiasta ei koskaan puhuttu. Yhden päivän jälkeen me vain ajauduimme tahallamme erillemme.

Kesällä 2013 elämässäni oli taas parempi vaihe. En ollut nähnyt ystävääni maaliskuun 2012 jälkeen, en tiennyt yhtään, mitä hän nykyään teki. Laitoin hänelle viestiä ja kyselin miten hän voi. Pahoittelin myös aiempaa ja halusin sopia. Hän luki viestini, muttei koskaan vastannut. Ymmärsin kuitenkin, jos hän oli katkera kaikesta, olihan se suuresti myös minun syyni, että välimme menivät miten menivät. Toivoin kuitenkin sovintoa, sillä en halunnut kellekään mitään pahaa. Halusin sopia, sillä turhaan olisimme riidoissakaan olleet, aikuiset ihmiset.

Kesän 2013 jälkeen en edes nähnyt häntä vilaukseltakaan, muutin pois, hän ei koskaan vastannut yhteydenottooni, minkä koin selkeäksi merkiksi siitä, että minut oli lopullisesti pyyhitty hänen elämästään. Facebook-kaveruutemme kuitenkin säilyi, ironista kyllä, ja välillä huomasin miettiväni, miten tässä kävi näin. Miten meistä, vuonna 2010-2011 aivan erottamattomista kavereista tuli tällaisia? Miksi me lakkasimme olemasta ystäviä? Millaista ystävyyttä se oli?

En osannut vastata niin vaikeisiin kysymyksiin. Samaan aikaan muistan, miten raskasta ystävyytemme viimeiset kuukaudet olivat, mutta pohdin, oliko hänen menettämisensä kuitenkaan sen arvoista? 

Nyt, miljoonia hetkiä ja erikoisia elämänvaiheita myöhemmin, törmäsimme uudelleen kauppakeskuksessa ohimennen. Yllätyin hänen aloitettuaan juttelun kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.

Mitä sulle kuuluu? Aijaa, missä sä oot oikein ollu? Oho! Mitä sä siellä? Niinjoo, aijaa. No eihän tässä, mä oon ollut täällä nyt reilun vuoden töissä ja ihan hyvin. Niijoo, hehe. Ootko nähnyt *henkilöä X*? Aa, no emmäkää oikeestaan. Joo.. Mitä sä nyt teet, ootko kauan ollu siellä töissä?

Ehkä me aikuistuimme tässä jossain välissä. Näiden kuukausien ja vuosien aikana. Unohtaaksemme aiemmat kiistat ja omituisen välirikon. Kuin ei mitään, sovimme niin asiallisina kahvittelutapaamisen seuraavalle päivälle, että se tuntui jopa hieman pelottavalta. Näinkö me palaisimme menneeseen? Tulisiko meistä enää koskaan kavereita? Voisiko meistä enää koskaan tulla ystäviä? Kaiken sen menetetyn ajan jälkeen, yli kolmen vuoden?

Kolme vuotta, kolme vuotta toisen elämästä on paljon. Siinä ehtii tapahtua vaikka mitä ja kaiken sen kiinni saaminen on hyvin vaikeaa. Kun me sitten istuimme kahvilla, en voinut olla miettimättä: Ei tämä ole yhtään niin kuin ennen. Ei tietenkään, mutta tämä on niin outoa, miten periaattessa tunnen hänet, mutten silti tiedä enää yhtään mitään. Hän on kuin joku tuntematon; joudun kyselemään kaiken mahdollisen työpaikoista asuntoihin ja harrastuksiin. Hän on minulle ihan vieras.

Nyt olet vain joku, jonka tunsin. Tunnustan itselleni, etten enää tiedä, onko meillä mitään yhteistä. Hän asuu suhteellisen kaukana, mutta yhteydenpito tuntuu whatsappinkin välityksellä hieman väkinäiseltä. En osaa enää puhua hänelle. Kerron eronneeni, hän on pahoillaan, mutta jokin puuttuu. Enää me emme sure yhdessä, osta Ben&Jerry's -jätskiä kaupasta ja lusikoi sitä yhdessä purkista. Nyt hän katsoo minua pahoillaan, jopa pilkahdus säälien, ja minä vain istun ilmeettömänä. Tässä me nyt olemme, entiset parhaat ystävät, jotka eivät nykyään osaa enää edes keskustella. 

Illalla sanon vielä hänelle jotakin viestitse ja hän vastaa, mutta huomaan ajattelevani, että ehkä tämä oli tässä. Tuskin meidän ystävyytemme voi enää koskaan palata sille tasolle, jolla se joskus oli. Me olemme menettäneet liikaa aikaa ja tietoa toisistamme. Emme ole enää ne samat ihmiset kuin 2010 syksyllä.

Ja se on sääli.