Herään aamulla. Yksin. Ei edes viestiä whatsappissa kuten ennen. Ei hyvän huomenen toivotuksia, ei hymiöitä. Pelkkä tyhjyys.
Aamupalalla. Mietin, mitä toinen söisi. Terveellisemmin, paljon proteiinia ja ehkä pilkkoisi rahkan sekaan banaanin. Minä rutistan loput vehnäpatongit rippeet kerralla suuhuni ja mietin, mitä elämä oikein on.
Ketä varten pukeutua? Palautan aiemmin hetken huumassa ostamani paidan. Mitä minä teen enää yhdellä uudella paidalla, joka ei edes pue minua. Se ei kuitenkaan muuta mitään, se ei tee minua yhtään onnellisemmaksi, eikä saa ketään kohtelemaan minua yhtään paremmin. Huijaan vain itseäni uskotellessani, että peplum-helma parantaisi mieltäni.
Mutta hän sanoi silloin, silloin joskus, että hänen mielestään se paita, se samantyylinen paita päällä Hong Kongin matkallamme, oli niin upea. Hänen lempiasunsa minun päälläni. Kyyneleet kohoavat silmiin miettiessäni, mitä olen menettänyt.
Tiskit altaaseen, auton avaimet käteen ja laukku olalle. Kaikki muistuttaa minua asioista, jotka olin niin lähellä saada. Asiat, jotka tekivät minut niin onnelliseksi, ja joita ei enää ole.
Hän ratin takana. Nyt minä ajan, katse tyhjyydessä eteenpäin, unohdan kolmion ja joku tööttää vihaisesti. Otan itseeni ja sätin itseäni. Minun täytyy skarpata.
Töissä se on pahinta. Enää kukaan ei kaipaa minua tauoilla. Ei ole ketään, jota varten kaivaa salaa puhelin laukusta ja iskeä whatsappiin pari imelää pusuhymiötä ja kauniita sanoja. Ei enää sitä tunnetta, joka tuli kauniiden sanojen saavuttua takaisin. Ei enää sitä tunnetta, että olin tärkeä ja kaivattu. Nyt istun teekuppi kourassa selaillen katse tyhjänä uutisia. Uutisia, jotka nekin tavalla tai toisella vain muistuttavat siitä, miten asiat voisivat olla.
Työpäivä loppuu. Kirjaudun ulos vuorosta, puhelin jälleen äänelliselle, nolla uutta viestiä. Entisen viiden sijaan nolla hohkaa tyhjyyttään ja laahustan apaattisena autolle. Autoilen tyhjämielisenä kotiin, mietin mitä teen yksin taas yhden illan ja loppu kuluu sekavassa sumussa. Mietin, kuka nyt kanssani käyttää kahden viikon kesälomat. Mietin, uskallanko enää koskaan avautua kellekään. Mietin, miksei hän kaipaa minua, miten hän saattoi voida jatkaa elämäänsä niin helposti, ihan kuin minua ei siinä koskaan olisi ollutkaan.
Mietin, miten hän saattoi lopettaa kaiken niin tyhjästä. Vain hetki ja pari viikkoa aiemmin me olimme vielä pari ja minulla oli kaikki, mihin olin siihenastisen elämäni pohjannut. Nyt vellon tyhjyydessä, päivä toisensa jälkeen jotakuinkin selviten ja miettien, miten tässä kävi näin.
Ankeus valtaa mielen, kun illallakaan kukaan ei kaipaa. Käydä yksin nukkumaan, herätä aamulla samaan kaavaan, muuttuuko tämä koskaan? Milloin minusta taas tuntuu paremmalta? Tietäen, että se aika vielä joskus koittaa, yritän luoda uskoa itseeni ja keskittyä parempiin ajatuksiin. Asioihin, jotka pitävät minut edes jotakuinkin kasassa, mutta silti se iskee aina; yksinäisyyden tunne.
Pelko. Jääkö tämä ainiaaksi näin? Eikö minulla koskaan käy onni? Kuinka paljon tätä joutuu vielä kestämään ennen kuin lopulta lykästää.
Se on pahinta kaikessa.
WOW. Tämä on _niin_ kuin mun elämästäni tällä hetkellä. Miten, miten tästä selviää?
VastaaPoistaSiitä selviää vain ajan kanssa. Voimia <3
PoistaOsu ja uppos. Ihan perus päivä mun elämästä. Ja mä yritän, todella yritän olla vahva itsenäinen nainen, joka pärjää omillaan, mut noup sit sitä taas tipahtaa siihen tuskaan et mitä järkeä missään enää on. Mulla kuitenkin takana jo 8kk erosta, niin todella luulis olevan iisimpää. Mut toisaalta ei kai sitä 8vuotta tuosta vaan ihmismielestä pois pyyhitä. Kai nääkin itkut on vaan itkettävä.
VastaaPoistaPahinta on ehdottomasti tuo yllätys. Eilen kaikki oli vielä hyvin ja suunniteltiin tulevaisuutta, tänään olenkin yksin enkä tiedä mitä ajatella tulvaisuudesta. Matto joka oli tukevasti ja turvallisesti jalkojen alla, vetäistiin vauhdilla pois.
VastaaPoistaSe tulevaisuus jota luvattiin, oma talo ja iso piha, rakkautta loppuelämän, se on kaikki pois. Rakkautta jota vielä erotessa vannottiin, kuinka se voi olla pois? Miksi rakkaudesta huolimatta toinen osapuoli oli niin ahdistunut sitoutumisesta, että tiemme oli parempi erillään. Puolitoista vuotta yritettiin, rakastettiin, suunniteltiin, eikä juuri riidelty. Erottiin ja itkettiin yhdessä jo muutaman kerran aijemmin, mutta rakkaus ajoi aina takaisin. Ja taas koettiin se tuskallinen ero, joka toisillemme luvattiin olevan viimeinen. "Sä ansaitset parempaa" sanat jotka satuttaa enemmän, kuin mikään muu, vaikka tarkoitus on juuri päinvastainen.
On juurikin tuo olo, että kulkee zombiena muiden ihmisten joukossa, ei tunne mitään muuta kuin kipua sisällä. Voiko tästä ikinä päästä yli? Löydänkö enää ikinä ketään hänen veroistaan? Kysymykset, jotka velloo pään sisällä tunnista-päivästä-toiseen. Tuntuu, että koko elämä on romahtanut niskaan, eikä millään muulla ole enää mitään väliä. Nälkä on enää vain tunne, joka tulee ja menee vaikkei söisi. Varpaan lyöminen kynnykseen sattuu vähemmän kuin se kipu sisällä, ilmekään ei värähdä. Miten tästä pystyy jatkamaan? Voiko enää koskaan tuntea sitä aitoa onnellisuuden tunnetta?