En edes tiedä, mistä aloittaa. Olen palannut Suomeen takaisin ja uusiin kuvioihin.. Viimeksi tänne kirjoittaessani olin onneni kukkuloilla; juuri todella mukavan miehen tavanneena ja muutenkin elämässä kaikki asiat olivat harvinaisesti hyvin. No, viime joulun jälkeenhän asiat ovat luonnollisesti heittäneet häränpyllyä jo muutamaankin otteeseen, mutta nyt se taas tapahtui.
Paluu siihen, mistä kaikki lähti.
Jälleen yksi ero.
En muista mistä luin joskus taannoin artikkelin, jonka mukaan ihminen tapaa/kohtaa elämänsä aikana kaksi ihmistä, joiden kanssa heillä voisi olla, nyt en enää muista, kuinka se siinä lehdessä fiksusti sanottiin, jonkinlainen todella hyvä, ainuutlaatuinen ''sielunyhteys'' - siis kaksi ihmistä, joiden kanssa kemiat oikeasti kohtaavat, samoin kuin kaikki muukin klikkaisi ihan 5/5.
Minusta tuntuu, että olen jo käyttänyt omat kaksi klikkiäni.
Ensimmäinen oli tietysti mr. Mexicó jo vuoden takaa, mutta tämä jälkimmäinen pisti vielä paremmaksi. Hän oli kerrankin se hurjan kiinnostunut osapuoli, minä en kerrankaan ollut tunteideni ja satojen sydänviestieni ja -emojieni kanssa yksin. Se oli ihanaa. Alussa olin hyvin, hyvin skeptinen, mutta lopulta avasin hänelle sydämeni, mutta niinhän siinä taas oli käydäkseen, ettei tästä mitään tullut.
''En minä tiedä'', hänen perustelunsa kaikuvat tyhjyyttään, kun pyydän perusteluita sille, miksei tämä hänen mielestään enää toimi. Yhteiseloa oli takana jo useampi kuukausi, ja sitten, täysin puskista yllättäen hän haluaa erota, lopettaa sen kaiken. Lopettaa suhteemme, jossa hän puhui vakavissaan naimisiinmenosta ja lapsista ja yhteisestä tulevaisuudesta vielä pari viikkoa sitten. Minä en voi vain käsittää sitä. Minä en käsitä, miten ihmismieli voi muuttua niin päinvastaisesti näin lyhyessä ajassa.
''En usko, että minusta on siihen, mitä sinä haluat. En usko, että voin antaa sinulle sen, mitä sinä haluat ja ansaitset.''
''Sinä ansaitset parempaa.''
Kuinka monta kertaa olen kuullut tuon lauseen? Entä jos hän oli parempaa? Entä jos ja kun hän oli parasta, mitä tähänastisessa elämässäni oli tapahtunut. Ja ne minun odotukseni: alusta asti halusin vain miehen, joka olisi kiltti ja rakastaa minua. Onko se liikaa oikeasti vaadittu.
Jälleen kerran yksi osa-alue elämässäni päättyy kyyneliin. Joskus kirjoitin, että ehkä se muuttuu ajan kanssa helpommaksi, mutta ei eroaminen tästä ikinä helpota. Se on aina yhtä kamalaa. Se tunne tyhjyydestä ja riittämättömyydestä, se jossittelu, joka iskee tajuntaan aina pohtimaan, olisinko voinut tehdä jotain toisin. Se pettymys, miten kaikki suunniteltu ja odotettu otetaan sinulta pois. Kaikelta, mihin olet elämäsi suunnannut, otetaan pohja pois. Se on rankkaa, eikä ole muuttunut yhtään helpommaksi edes iän myötä. Oikeastaan tämä tuntuu vielä pahemmalta, mitä joskus aiemmin. Tämä tuntuu vielä monin kerroin pahemmalta, sillä nyt minä todella luulin ja uskoin, että tässä se nyt olisi: minun elämäni tarkoitus, elämäni mies. Hän, joka jakoi minulle rakkauttaan niin aidosti, mutta yhdessä vilauksessa se kaikki olikin ohi.
Jälleen yksi kyynelten täyteinen yö. Jälleen jäätävät silmäpussit ja menetetty usko. Minä olen vain niin kyllästynyt tähän. Kyllästynyt siihen, että aina tässä käy näin. Aina.
Mutta hyvinhän sen saa peitettyä. Vaikka naama on taas mukavan possunpinkki ja jäätävän turvonnut heliumpallo itkemisen jäljiltä, muut eivät tiedä. Tottakai parhaille, läheisimmille ystävilleni tästä oli kerrottava, mutta muuten, muuten minä olen töissä kivikasvoinen ilmestys, hän joka muka-hymyllään peittää sen kaiken jälleen kerran. Kepeästi minä rupattelen säästä ja vesisateesta työpaikan taukohuoneessa - muut eivät kuitenkaan huomaa, ettei se ylipirteys ja rupattelu aitoa ole.
Pidin vain itseni kiireisenä, ettei minun tarvitsisi kohdata todellisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti