Mä olen nyt menettänyt kaiken mitä minulla vielä joskus oli. Vielä viime kesänä mulla oli mun iho, mun hiukset, mulla oli mun mies, tulevaisuus. Rusketus ja kauniit vaatteet. Itsevarmuus.
Mutta nyt, pikkuhiljaa rusketuksen haalennuttua, mä olen menettänyt niistä kaiken.
Ihoa ei tunnista samaksi, tukka on mennyt, eikä miestä tuo enää mikään takaisin.
Mulla ei ole enää mitään. Mun elämällä ei ole enää mitään sisältöä, mun mieheni oli mun elämäni kaikki nämä kuukaudet. Mutta nyt kun minulla ei ole enää häntä, ei samaa ulkonäköä, vain @£$€@#£ naamana, vanhat valokuvat ja rappeutunut itsetunto. Eikä minulla ole mitään, mitä odottaa. Mieti hyviä asioita, sitä jeesustellaan. Hyviä asioita? Lääkäri #2:n voide, joka vain sekin kuivattaa naamani saharaksi ja pahentaa oloani entisestään? Perheeni, joka on kiinnostunut vain veljeni asioista? Veljeni, jolla on oma elämä, ja jolle olen vain maaren, joka alkoi leikkiä aikuisten asioilla. "Ystävät", jotka olisivat vain iloisia, kun minusta ei koskaan tullutkaan sitä, mistä he joskus olivat niin kateellisia.
Työ- ja ihmissuhdeasiat kun olisi pitänyt pitää erillään.. Ja minä kun uskoin olevani viimeinen ihminen, joka kiinnostuisi tulevista työkavereistaan.. ja kuinka väärässä sitä oltiinkaan.
Melkein harkitsin lopettavani työt paikassa, jossa kaikki muistuttaa entisestä miehestäni. Kun hän oli duunissa, kaikki keskittyi häneen. Silloin pistettiin sex on fire soimaan ja tuijoteltiin, että voi herranjumala kun sillä on hyvä perse. Mutta no, oli hänellä kuinka muikea takalisto tahansa, se on nyt jonkun muun.
Se en ole enää minä, jota hän vilkuilee, se en ole enää minä, jonka hän odottaa näkevänsä, se en ole enää minä, joka päivän päätyttyäkin jää juttelemaan tai pyytämään ulos. Se en ole enää minä, joka odottaa vain duuniaan. Enkä se ole enää minä, jota varten hän muka huomaamattomasti aina sukii hiuksiaan. Nyt se on joku kauniimpi, menestyneempi, rikkaampi, joku sellainen, jota minä aina ihmettelin ettei hänellä ollut. Hän olisi saanut kenet tahansa. Ja silti, minä toistin itselleni joka kerta hänen sukiessa hiuksiaan, hän oli valinnut minut.
Mutta niin vaihtui tukka, niin vaihtui nainen, niin häipyi rusketus ja facebook-kuvat. Ei enää sex on fireä. Ei enää tukan sukimista käytävässä. Ei enää salaisia katseita. Ei enää sunnuntaihierontoja. Ei enää a-rappuja eikä rikkoontuneita hissejä. Ei enää pakastepizzoja eikä selittelyjä kavereiden saunailloista. Ei enää arpomista mitä se ja se meinasi, eikä enää innosta kiljumista ystävättärelle nappiin menneen illan jälkeen. Ei enää se pyys mua sen luokse!!! -puheluita. Ei enää mitään, mistä mun elämäni ennen koostui.
----------
Naama muistuttaa kraateria, mutta sitähän se on. Ei minulla ole ketään, jonka mielipide kiinnostaisi. X-tina, Kaarlo ja kumppanit ovat aivan yhtä arschloch kuin ennenkin. Enää minä en ole edustusvaimo, en tyttöystävä, enkä edes säätö. Muiden ihmisten mielipiteistä minä en koskaan välittänytkään. Arschlochit pysyvät arsclocheina oli kraateri kuinka paha tahansa.
Tosin onhan se kyllästyttävää. Päivästä toiseen joutua vittumaisten ihmisten katseiden kohteeksi, mutta no, aina voi katsoa takaisin. Katsoa että hah hah, minulla ei ole sentään sellaista nenää tai ainakaan minun ylähuuleni ei ole syöpynyt klassisesta ettanista. Niin ettan kuin kärsivällisyyskään ei vain koskaan ole ollut minun juttuni.
Totuus on musertava ja ihmiset paskamaisia, mutta niin kuin Bob Marley sanoi: The truth is that everybody is going to hurt you. You just gotta find the ones worth suffering for.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti