Lopeta itsesi syyttäminen

Se, mikä elämässä on jännää, on se, miten nopeasti ihmismieli unohtaa asioita. Siitä on pian kuukausi, kun erosin, ja nyt minun vaikea enää edes muistaa aikaa hänen kanssaan. Aikaa, jona rakkaudentäyteiset viestit ja eleet täyttivät päiväni. Nyt kun niitä ei enää ole, en oikeastaan enää edes osaa kuvitella, mitä se oli. Olen unohtanut.

Enää en myöskään haikaile takaisin siihen kaikkeen. Toisinaan toki havahdun ajattelevani, olisiko minun pitänyt tehdä jotain toisin, jotta asiat eivät olisi kuten ne nyt ovat. Itsensä syyttely ei johda mihinkään. Mikään ei enää muuta asioita, saa tehtyä tekemättömäksi ja helpointa on vain jatkaa eteenpäin ja yrittää (vaikka väkisinkin) tulla asian kanssa toimeen.

Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Suruun ja masentuneisuuteen on helppo jäädä vellomaan, mutta mitä siitä saa irti? Loputtoman kierteen, josta on vaikea päästä pois? Se, että suhde kaatui, oli tietysti ikävä asia, mutta miksi syyttäisin siitä itseäni, lopettaisin elämästä nauttimisen ja surkuttelisin vain kaiket päivät elämän kurjuutta?

Paras tapa 'kostaa' on näyttää, että sinulla pyyhkii edelleen hyvin - jatkaa elämää - ja tehdä, niitä asioita, jotka sinut tekevät onnelliseksi. Kostotoimiin ei kannata ryhtyä: miksi tuhlata enää muuta aikaa ja energiaa ihmiseen, jolle et enää merkitse mitään. Helpompaa on myös itselle unohtaa ja karsia pois elämästä sellainen ihminen, jota et enää elämääsi tarvitse.

Jossain on joku, joku parempi, joku sellainen, joka jonain päivänä hyvittää kaiken sen, mitä olet joutunut kokemaan.

Voiko meistä enää koskaan tulla ystäviä

Olen katkaissut välit (hyvän) ystävän kanssa tasan kerran elämässäni. Tämä tapahtui vuoden 2012 keväällä, parin vuoden tuntemisen jälkeen. Kun nyt mietin, miksi niin kävi, en enää kykene tarkoin kuvailemaan syytä. Muistan olleeni pitkän aikaa pettynyt ystäväni käytökseen; hän tuntui olevan kiinnostunut vaan mässäilemään (silloin erittäin huonosti menneillä) asioillani, ei koskaan ollut oikeasti läsnä tai kuunnellut. Hän myös juorusi jatkuvasti asioistani eteenpäin ja valitti tyhjästä. Pidemmän päälle se kävi raskaaksi ja yhteydenpito lakkasi. Jotenkin me molemmat vain lakkasimme olemasta kavereita - päätös ei siis ollut suoranaisesti kummankaan tekemä. Se vain tapahtui vähitellen ja molemmat ymmärsimme, ettemme olleet enää kavereita. Asiasta ei koskaan puhuttu. Yhden päivän jälkeen me vain ajauduimme tahallamme erillemme.

Kesällä 2013 elämässäni oli taas parempi vaihe. En ollut nähnyt ystävääni maaliskuun 2012 jälkeen, en tiennyt yhtään, mitä hän nykyään teki. Laitoin hänelle viestiä ja kyselin miten hän voi. Pahoittelin myös aiempaa ja halusin sopia. Hän luki viestini, muttei koskaan vastannut. Ymmärsin kuitenkin, jos hän oli katkera kaikesta, olihan se suuresti myös minun syyni, että välimme menivät miten menivät. Toivoin kuitenkin sovintoa, sillä en halunnut kellekään mitään pahaa. Halusin sopia, sillä turhaan olisimme riidoissakaan olleet, aikuiset ihmiset.

Kesän 2013 jälkeen en edes nähnyt häntä vilaukseltakaan, muutin pois, hän ei koskaan vastannut yhteydenottooni, minkä koin selkeäksi merkiksi siitä, että minut oli lopullisesti pyyhitty hänen elämästään. Facebook-kaveruutemme kuitenkin säilyi, ironista kyllä, ja välillä huomasin miettiväni, miten tässä kävi näin. Miten meistä, vuonna 2010-2011 aivan erottamattomista kavereista tuli tällaisia? Miksi me lakkasimme olemasta ystäviä? Millaista ystävyyttä se oli?

En osannut vastata niin vaikeisiin kysymyksiin. Samaan aikaan muistan, miten raskasta ystävyytemme viimeiset kuukaudet olivat, mutta pohdin, oliko hänen menettämisensä kuitenkaan sen arvoista? 

Nyt, miljoonia hetkiä ja erikoisia elämänvaiheita myöhemmin, törmäsimme uudelleen kauppakeskuksessa ohimennen. Yllätyin hänen aloitettuaan juttelun kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.

Mitä sulle kuuluu? Aijaa, missä sä oot oikein ollu? Oho! Mitä sä siellä? Niinjoo, aijaa. No eihän tässä, mä oon ollut täällä nyt reilun vuoden töissä ja ihan hyvin. Niijoo, hehe. Ootko nähnyt *henkilöä X*? Aa, no emmäkää oikeestaan. Joo.. Mitä sä nyt teet, ootko kauan ollu siellä töissä?

Ehkä me aikuistuimme tässä jossain välissä. Näiden kuukausien ja vuosien aikana. Unohtaaksemme aiemmat kiistat ja omituisen välirikon. Kuin ei mitään, sovimme niin asiallisina kahvittelutapaamisen seuraavalle päivälle, että se tuntui jopa hieman pelottavalta. Näinkö me palaisimme menneeseen? Tulisiko meistä enää koskaan kavereita? Voisiko meistä enää koskaan tulla ystäviä? Kaiken sen menetetyn ajan jälkeen, yli kolmen vuoden?

Kolme vuotta, kolme vuotta toisen elämästä on paljon. Siinä ehtii tapahtua vaikka mitä ja kaiken sen kiinni saaminen on hyvin vaikeaa. Kun me sitten istuimme kahvilla, en voinut olla miettimättä: Ei tämä ole yhtään niin kuin ennen. Ei tietenkään, mutta tämä on niin outoa, miten periaattessa tunnen hänet, mutten silti tiedä enää yhtään mitään. Hän on kuin joku tuntematon; joudun kyselemään kaiken mahdollisen työpaikoista asuntoihin ja harrastuksiin. Hän on minulle ihan vieras.

Nyt olet vain joku, jonka tunsin. Tunnustan itselleni, etten enää tiedä, onko meillä mitään yhteistä. Hän asuu suhteellisen kaukana, mutta yhteydenpito tuntuu whatsappinkin välityksellä hieman väkinäiseltä. En osaa enää puhua hänelle. Kerron eronneeni, hän on pahoillaan, mutta jokin puuttuu. Enää me emme sure yhdessä, osta Ben&Jerry's -jätskiä kaupasta ja lusikoi sitä yhdessä purkista. Nyt hän katsoo minua pahoillaan, jopa pilkahdus säälien, ja minä vain istun ilmeettömänä. Tässä me nyt olemme, entiset parhaat ystävät, jotka eivät nykyään osaa enää edes keskustella. 

Illalla sanon vielä hänelle jotakin viestitse ja hän vastaa, mutta huomaan ajattelevani, että ehkä tämä oli tässä. Tuskin meidän ystävyytemme voi enää koskaan palata sille tasolle, jolla se joskus oli. Me olemme menettäneet liikaa aikaa ja tietoa toisistamme. Emme ole enää ne samat ihmiset kuin 2010 syksyllä.

Ja se on sääli.

Pahinta erossa ?

Mikä satuttaa kaikkein eniten? Se tyhjyyden tunne, joka jää vellomaan jonnekin sisimpään toisen ihmisen lähdettyä pois elämästäsi? Kaikki ne kaatuneet suunnitelmat, unelmat, ajatukset yhteisestä tulevaisuudesta. Se, ettei toinen ole enää arkisissa asioissa läsnä?

Herään aamulla. Yksin. Ei edes viestiä whatsappissa kuten ennen. Ei hyvän huomenen toivotuksia, ei hymiöitä. Pelkkä tyhjyys.

Aamupalalla. Mietin, mitä toinen söisi. Terveellisemmin, paljon proteiinia ja ehkä pilkkoisi rahkan sekaan banaanin. Minä rutistan loput vehnäpatongit rippeet kerralla suuhuni ja mietin, mitä elämä oikein on.

Ketä varten pukeutua? Palautan aiemmin hetken huumassa ostamani paidan. Mitä minä teen enää yhdellä uudella paidalla, joka ei edes pue minua. Se ei kuitenkaan muuta mitään, se ei tee minua yhtään onnellisemmaksi, eikä saa ketään kohtelemaan minua yhtään paremmin. Huijaan vain itseäni uskotellessani, että peplum-helma parantaisi mieltäni.

Mutta hän sanoi silloin, silloin joskus, että hänen mielestään se paita, se samantyylinen paita päällä Hong Kongin matkallamme, oli niin upea. Hänen lempiasunsa minun päälläni. Kyyneleet kohoavat silmiin miettiessäni, mitä olen menettänyt.

Tiskit altaaseen, auton avaimet käteen ja laukku olalle. Kaikki muistuttaa minua asioista, jotka olin niin lähellä saada. Asiat, jotka tekivät minut niin onnelliseksi, ja joita ei enää ole.

Hän ratin takana. Nyt minä ajan, katse tyhjyydessä eteenpäin, unohdan kolmion ja joku tööttää vihaisesti. Otan itseeni ja sätin itseäni. Minun täytyy skarpata.

Töissä se on pahinta. Enää kukaan ei kaipaa minua tauoilla. Ei ole ketään, jota varten kaivaa salaa puhelin laukusta ja iskeä whatsappiin pari imelää pusuhymiötä ja kauniita sanoja. Ei enää sitä tunnetta, joka tuli kauniiden sanojen saavuttua takaisin. Ei enää sitä tunnetta, että olin tärkeä ja kaivattu. Nyt istun teekuppi kourassa selaillen katse tyhjänä uutisia. Uutisia, jotka nekin tavalla tai toisella vain muistuttavat siitä, miten asiat voisivat olla.

Työpäivä loppuu. Kirjaudun ulos vuorosta, puhelin jälleen äänelliselle, nolla uutta viestiä. Entisen viiden sijaan nolla hohkaa tyhjyyttään ja laahustan apaattisena autolle. Autoilen tyhjämielisenä kotiin, mietin mitä teen yksin taas yhden illan ja loppu kuluu sekavassa sumussa. Mietin, kuka nyt kanssani käyttää kahden viikon kesälomat. Mietin, uskallanko enää koskaan avautua kellekään. Mietin, miksei hän kaipaa minua, miten hän saattoi voida jatkaa elämäänsä niin helposti, ihan kuin minua ei siinä koskaan olisi ollutkaan.

Mietin, miten hän saattoi lopettaa kaiken niin tyhjästä. Vain hetki ja pari viikkoa aiemmin me olimme vielä pari ja minulla oli kaikki, mihin olin siihenastisen elämäni pohjannut. Nyt vellon tyhjyydessä, päivä toisensa jälkeen jotakuinkin selviten ja miettien, miten tässä kävi näin.

Ankeus valtaa mielen, kun illallakaan kukaan ei kaipaa. Käydä yksin nukkumaan, herätä aamulla samaan kaavaan, muuttuuko tämä koskaan? Milloin minusta taas tuntuu paremmalta? Tietäen, että se aika vielä joskus koittaa, yritän luoda uskoa itseeni ja keskittyä parempiin ajatuksiin. Asioihin, jotka pitävät minut edes jotakuinkin kasassa, mutta silti se iskee aina; yksinäisyyden tunne.

Pelko. Jääkö tämä ainiaaksi näin? Eikö minulla koskaan käy onni? Kuinka paljon tätä joutuu vielä kestämään ennen kuin lopulta lykästää.

Se on pahinta kaikessa.

Eron tuska osa 141

Hei kaikki,

En edes tiedä, mistä aloittaa. Olen palannut Suomeen takaisin ja uusiin kuvioihin.. Viimeksi tänne kirjoittaessani olin onneni kukkuloilla; juuri todella mukavan miehen tavanneena ja muutenkin elämässä kaikki asiat olivat harvinaisesti hyvin. No, viime joulun jälkeenhän asiat ovat luonnollisesti heittäneet häränpyllyä jo muutamaankin otteeseen, mutta nyt se taas tapahtui.

Paluu siihen, mistä kaikki lähti.

Jälleen yksi ero.

En muista mistä luin joskus taannoin artikkelin, jonka mukaan ihminen tapaa/kohtaa elämänsä aikana kaksi ihmistä, joiden kanssa heillä voisi olla, nyt en enää muista, kuinka se siinä lehdessä fiksusti sanottiin, jonkinlainen todella hyvä, ainuutlaatuinen ''sielunyhteys'' - siis kaksi ihmistä, joiden kanssa kemiat oikeasti kohtaavat, samoin kuin kaikki muukin klikkaisi ihan 5/5.

Minusta tuntuu, että olen jo käyttänyt omat kaksi klikkiäni.

Ensimmäinen oli tietysti mr. Mexicó jo vuoden takaa, mutta tämä jälkimmäinen pisti vielä paremmaksi. Hän oli kerrankin se hurjan kiinnostunut osapuoli, minä en kerrankaan ollut tunteideni ja satojen sydänviestieni ja -emojieni kanssa yksin. Se oli ihanaa. Alussa olin hyvin, hyvin skeptinen, mutta lopulta avasin hänelle sydämeni, mutta niinhän siinä taas oli käydäkseen, ettei tästä mitään tullut.

''En minä tiedä'', hänen perustelunsa kaikuvat tyhjyyttään, kun pyydän perusteluita sille, miksei tämä hänen mielestään enää toimi. Yhteiseloa oli takana jo useampi kuukausi, ja sitten, täysin puskista yllättäen hän haluaa erota, lopettaa sen kaiken. Lopettaa suhteemme, jossa hän puhui vakavissaan naimisiinmenosta ja lapsista ja yhteisestä tulevaisuudesta vielä pari viikkoa sitten. Minä en voi vain käsittää sitä. Minä en käsitä, miten ihmismieli voi muuttua niin päinvastaisesti näin lyhyessä ajassa.

''En usko, että minusta on siihen, mitä sinä haluat. En usko, että voin antaa sinulle sen, mitä sinä haluat ja ansaitset.''

''Sinä ansaitset parempaa.''

Kuinka monta kertaa olen kuullut tuon lauseen? Entä jos hän oli parempaa? Entä jos ja kun hän oli parasta, mitä tähänastisessa elämässäni oli tapahtunut. Ja ne minun odotukseni: alusta asti halusin vain miehen, joka olisi kiltti ja rakastaa minua. Onko se liikaa oikeasti vaadittu.

Jälleen kerran yksi osa-alue elämässäni päättyy kyyneliin. Joskus kirjoitin, että ehkä se muuttuu ajan kanssa helpommaksi, mutta ei eroaminen tästä ikinä helpota. Se on aina yhtä kamalaa. Se tunne tyhjyydestä ja riittämättömyydestä, se jossittelu, joka iskee tajuntaan aina pohtimaan, olisinko voinut tehdä jotain toisin. Se pettymys, miten kaikki suunniteltu ja odotettu otetaan sinulta pois. Kaikelta, mihin olet elämäsi suunnannut, otetaan pohja pois. Se on rankkaa, eikä ole muuttunut yhtään helpommaksi edes iän myötä. Oikeastaan tämä tuntuu vielä pahemmalta, mitä joskus aiemmin. Tämä tuntuu vielä monin kerroin pahemmalta, sillä nyt minä todella luulin ja uskoin, että tässä se nyt olisi: minun elämäni tarkoitus, elämäni mies. Hän, joka jakoi minulle rakkauttaan niin aidosti, mutta yhdessä vilauksessa se kaikki olikin ohi.

Jälleen yksi kyynelten täyteinen yö. Jälleen jäätävät silmäpussit ja menetetty usko. Minä olen vain niin kyllästynyt tähän. Kyllästynyt siihen, että aina tässä käy näin. Aina.

Mutta hyvinhän sen saa peitettyä. Vaikka naama on taas mukavan possunpinkki ja jäätävän turvonnut heliumpallo itkemisen jäljiltä, muut eivät tiedä. Tottakai parhaille, läheisimmille ystävilleni tästä oli kerrottava, mutta muuten, muuten minä olen töissä kivikasvoinen ilmestys, hän joka muka-hymyllään peittää sen kaiken jälleen kerran. Kepeästi minä rupattelen säästä ja vesisateesta työpaikan taukohuoneessa - muut eivät kuitenkaan huomaa, ettei se ylipirteys ja rupattelu aitoa ole.

Pidin vain itseni kiireisenä, ettei minun tarvitsisi kohdata todellisuutta.