Really.
Mä en jaksa nähdä ketään, kun kukaan ei pysty olemaan katsomatta. Tuijottamatta. Mulkoilematta. Ahdistamatta. Jaksanko mä päivästä toiseen esittää niin kuin kenenkään katse ei viipyisi tietyissä kohdin luonnottoman pitkään. Niin kuin se ei masentaisi mua. Niin kuin kiinnostaisi selittää uteilialle p****njauhajille, miksi mun tukka irtoaa päästä. Niin kuin olisi kiva, että ne pohtivat, miksi mun iho hilseilee. Niistä on vain jännä juttu, että käsivarsieni iho lähtee kuin suomuina irti. Mutta jos niiden tukalle kävisi samoin..no, eiväthän ne sellaista voi kuvitellakaan. Näyttävänsä rumilta. Ruumiilta. Vastaavansa päivästä toiseen turhauttaviin uteluihin ja katseisiin. Kuluttaa omaisuus toimimattomiin rasvoihin, voiteisiin ja lääkkeisiin. Turhautua tyhjiä lupaileviin lääkäreihin. Ravata laboratorioissa minkään muuttumatta. Kyllästyä. Alkaa vältellä kirkkaita valoja ja peilejä. Kyllästyä ihmisiin, joilta puuttuvat tilannetaju, myötätunto ja kyky toisinaan pitää pää kiinni. Kyllästyä kaikkeen tekopyhään ja turhia lupailevaan. Kyllästyä siihen, ettei mikään ikinä muutu. Paitsi huonompaan suuntaan - silloinkin, kun sen ajattelee jo olleen mahdotonta. Mutta mikään ei kuitenkaan ole yhtä mahdollista kuin ainainen huonompaan suuntaan meneminen. Takaisin, ja parempaan suuntaan, on paljon vaikeampi päästä. Sitten alkaa vain miettiä, oliko aikaisempi kunto sittenkään niin paha. Kun koko ajan pahemmaksi on menty, vähemmän paha alkaa miltei näyttää hyvältä. Miltei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti