I'm done. Nyt se on sitten levinnyt. Mä en enää kestä. Mun keho, iho, ei hiukset eikä mikään osa enää jaksa. Minä en jaksa toimimattomia hoitokeinoja enää. Mä en pysty tähän enää kauaa. Mä olen niin yksin ja rikkonaisempi kuin koskaan. Mitä mulla enää on.
Esimies soittaa. Mä olen ollut kuukauden päivät poissa. Se tietää mun lähtevän pitkälle lomalle. Silti se vitsailee tilannetajuttomasti kuin tollo jotain itsensä parantamisesta. Hoida itsesi kuntoon. Niin kuin se ei muka olisi huomannut, mikä mun kuntoni on. Ettei tästä enää parannuta.
Se kyselee jatkosta. Milloin mä tulen takaisin. Tulenko mä.
Mä mietin, tulenko. Mä mietin kaikkea mennyttä, muistan harmaanvaalean toimistokäytävän, huoneen sen oikealla puolella, sex on firen muistojaherättävät alkutahdit, uuden naisystävän ja koleat katseet. Mä mietin, tulenko. Mä mietin, jaksanko mä enää kantaa sitä kaikkea. Pystynkö mä kävelemään enää sen käytävän läpi samojen kappaleiden soidessa keskusradiossa, samojen muistojen, kipeiden muistojen, herättyä henkiin. Jaksanko mä esittää niin kuin mun kunnossani ei olisi mitään vikaa. Jaksanko mä olla kuin kukaan ei katsoisi mua. Kuin kukaan ei kiinnittäisi epänormaalia huomiota mun pitkään poissaolooni tai kuntooni. Kuin kukaan ei huomaisi henkilöstön 1 ja 2 kylmenneitä välejä.
Mun matkani saattaa sittenkin kestää kauemmin kuin esimies koskaan uskoi. Mä lupaan palata asiaan. Palataan, mä sanon kuten entinen mieheni aina. Mutta se petti mut. Ei koskaan palattu. Mä suljen puhelimen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti