Se kaikki alkoi Tampereen Skålissa. Missä me mieheni kanssa aina kävimme. Ja täytyy tunnustaa, nautin yhä tuosta, sanoa "mieheni". Vaikka hän tätä nykyä onkin ex.
Viime viikonloppuna. Pitkästä aikaa Skålissa. Ilman miestäni. Ex-sellaista. Kun katselin menoa käytävän toisella puolella, en voinut kuin huokaista syvään. Tuolla mekin käytiin. Tanssittiin. Nauroin Madonna-wc:lle ja kieltäydyin käyttämästä muuta. Sen jälkeen me katseltiin alas sillalta ja mentiin Ilvekseen yöksi. Ja oltiin me.
Kuitenkin nyt, mas o menos vuosi myöhemmin, minä istun yksin, päiväsaikaan, ja voin vain muistella sitä kaikkea. Miettiä mikä meni pieleen, miksei hän ei enää ole kanssani. Miettiä sitä, mitä reilut puoli vuotta olen jahkaillut. Välillä ollut miettimättä mutta aina lopulta, tietyissä paikoissa ja tilanteissa, palannut siihen. Muistellut kuinka hän viimeisen kerran sanoi palataan, ja johon minä sokeasti uskoin viimeiseen asti.
Mutta miksei me koskaan palattu? Mikä meidän suhteessamme meni pieleen? Emmehän me olleet edes tapailleet hirveän kauan ennen kuin kaikki se jo loppui. Kaikki oli minulle vielä auki, minä uskoin tulevaisuuteen ja meihin. Ilmeisesti hänen uskonsa ei riittänyt. Tai minun viehätysvoimani, luonteeni tai mistä minä tiedän. Enkä tiedä vieläkään. Kipinät ja perhoset vatsasta ja kaikki se mussunmussunläpäläpä jäi puuttumaan? Ei. Ja niin kuin hän olisi sellaista etsinyt.
Mutta se usko, hänen uskonsa, palasi kuitenkin myöhemmin, liian myöhään, sitten kun hän oli uudessa suhteessa enkä minä halunnut ruveta pilaamaan sitä. Ensin kuukausia ilman merkkiäkään, ja sitten hän yhtäkkiä haluaakin minut. Ja mitä minun olisi pitänyt tehdä? Juuri kun olin hyväksymäisilläni sen, ettei meistä koskaan enää tulisi mitään ja että meidän pitäisi jatkaa erillään eteenpäin, tulee hän ja päättää jälleen sotkea kaiken. Mutta minä torjuin hänet. En enää lähtenyt siihen mukaan. Sanoin ei salatapaamisille ja skål-viikonlopuille. Ja nyt, Skålissa istuessani, minä mietin, miksi. Kadun tekemääni päätöstä.
Paljon myöhemmin, kun olen jo poistunut ravintolasta, haettuani autoni parkista tietämättä mitä minä oikeastaan edes teen tässä kaupungissa, näen hänet. Hetkeksi minä vain jähmetyn. Hän ei tietenkään tajua minua, vaan istuu autossaan ja odottaa valojen vaihtumista. Mutta minä tunnistin sen jo kaukaa. Minä muistin sen auton. Minä tykkäsin siitä autosta. Siitä, jossa minäkin kerran Skåliin meidät ajoin.
Mutta vähät autosta, kun sen sisällä istuu sellainen mies. Mies, joka näytti täysin samalta kuin ennenkin, kuunteli oletettavasti autossaan sitä levyä kuin ennenkin, hän, joka oli jopa komeampi kuin ennen. Minä olen hypätä ulos omasta autostani ja rynnätä hänen luokseen, edes kysymään kuulumiset, mitä tahansa, kunhan saisin jutella hänelle. Saada hetkeni hänen kanssaan. Entisen elämämme takaisin. Mutta samaan aikaan minä tiedän, ettei sitä tule enää koskaan olemaan. Ei tule enää meitä. Ei meidän reissujamme, eikä aikojamme. Meillä oli mahdollisuutemme, mutta jostain syystä se ei vain koskaan toiminut.
Vilkaisen peruutuspeiliin hetkeä myöhemmin. Kyllä, hän se oli. Damn, että minä tykkäsin tuosta autosta. Srn rekisterinumeron muistan. Haluamattanikin.
Vilkaisen hotelli Ilveksen mainosta. Tai no, yökerhon lähinnä. "People never look so good." Mutta turhaan. Sellaisia jumalia Tampereellakaan ei ole kuin yksi. Ja hänet joku toinen nappasi ja sai pidettyä itsellään. Mitä minä en koskaan tule unohtamaan. Eikä sieltä Ilveksestä muuten löytynyt jumalan korviketta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti