it's starting to get light

Aikasemmin likkojen keskeisissä leffailloissamme mietimme aina, miksi monien romanttisten elokuvien loppuratkaisut aina päättyvät kuten päättyvät, hieman kornisti; henkilöt ovat ihastuneita toisiinsa ja lopussa he saavat toisensa vaikeuksien ja 2,5 h huopaamisen jälkeen. On sitä meidänkin kaveriporukassa päivitelty, miksi elokuvissa aina kuvataan tuo onnellinen loppu koska eihän oikeassa elämässä asiat kuitenkaan ikinä mene niin.
Miks Matti ei vaan voinu soittaa mulle..
Miks mun työpaikalla ei oo tollasia miehiä?
Ja niin edelleen.

Oikeassa elämässä mies ei juokse perääsi lentoasemalla tai myönnä lähtöäsi edeltäneenä iltana rakastaneensa sinua koko ajan jne., ja sitten meidän kaveriporukka ainakin ulisee katkerana sitä, miten urpo jätkä jonkun meistä mies oli ja murehditaan vielä vähän sitäkin, ettei lähikonnuilta ja kulmilta bongailla Alexander Skarsgårdin kaltaisia komistuksia. Niin, miksi oi miksi.


Tänään tajusin, että ehkä kaikkien niiden elokuvien loppuratkaisuissa on sittenkin jotain perää: se, että saavuttaa haluamansa (toisen ihmisen) vaatii huomattavasti rohkeutta - mitä elokuvien ihmisiltä löytyy. Unelmien mies ei vain putoa syliin taivaalta, jos itse ei ole mitään aiemmin asian eteen tehnyt. Katselin ennen katkerana loppukohtauksia miettien millaista huijausta ne oikeasti ovat. En tajunnut ajatella, että ehkä niiden toteutuminen onkin mahdollista, jos todellakin on tehnyt kaikkensa saadakseen haluamansa asiat toteutumaan.

Aiemmin ajattelin, että riittää, jos on:
- näyttänyt hyvältä (tukka hyvin näkyyks kello ja kyllähän nämä jutut tiedetään)
- ollut mukava
- jutellut livenä/naamakirjassa/puhelimessa
- hymyillyt nätisti vähän sinne suuntaan kun mr. x kävelee ohi eikä siis nimenomaan ole paniikkikääntänyt katsettaan seinille/lattiaan/mihin tahansa muualle kun se unelmien beibe tai pelimies viimein osuu kohdalle
- "sattumalta" osunut samoihin paikkoihin kuin hän (eikä kukaan toki ole kyseenalaistanut miksi koripallomatseista yhtäkkiä tuli mun suosikkijuttu)
- tykännyt hänen facebook-statuksistaan/instagram-kuvistaan yms.


Se, mitä elokuvissa tapahtuu, ja millä paras mahdollisuus saadaan, on kertoa toiselle rehellisesti kiinnostuksestaan. Mietin pitkään, mutta oikeastaan en ole koskaan varsinaisesti uskaltautunut ottamaan ihan totaalista riskiä. Aina aiemmin on ollut niin, että mies on tehnyt aloitteen ja ns. "lopullisen niitin" suhteemme alkuun ja siitä se on sitten lähtenyt. Kuitenkin, kun mietin kaikkia niitä kertoja, jolloin lentävää lähtöä (tai mitään muutakaan mainittavaa) ei koskaan kuitenkaan tullut, voin suurilta osin katsoa peiliin ja miettiä, olivatko ne kolme facebook-tykkäystä tai kahvilassa katseen siirto viereiseen tauluun sittenkään niin kovin toimiva juttu. Ja tällöinhän meikälikka tosiaan oli ihan varma, että kaikkensa on antanut.
Hohoo ja silläviisiin.
Niin kuin monikaan mies tuollaisia merkkejä ymmärtäisi. (Jos Cosmopolitania on uskominen, kaikkein paras ratkaisu olisi ilmestyä miehen työpaikalle kesken tämän päivän ja tietysti mahdollisimman vähiin vaatteisiin sonnustautuneena. Mukaan toki kermavaahto ja irstas mielikuvitus ja ko. lehti vannoo jokaisen miehen syttyvän. Eli vatkaimet ja vempulat messiin, kyllähän jokainen mies nyt syttyy, kun muija kävelee työhuoneeseen ja alkaa heitellä kermaa. Näin vannoo joku n. 25-35v lehden lukija, joka on jakanut oman kokemuksensa asiasta ja parisuhteen laatukin taisi toki parantua siinä samalla jnejnejne nimim. Laura81.)

Mutta jotta en eksyisi täysin väärille raiteille, sanottakoon, että nyt olen kokeillut suoremman toiminnan linjaa. Kuka sanoi, ettei saisi kutsua itse itseään kylään? Miksi turhaan kuluttaa aikansa miettien mitä muut sinusta juoruavat, jos teet sitä ja tätä ja sen ja tuon kanssa. Toteuta aikeesi ja jos tarpeen, kiinnitä sitten huomiota siihen, mitä porukkaa tykkää, ja senkin vaiheen ainakin itse aion jättää välistä.

Jos olen jotain oppinut niin ainakin sen, että vain suoralla toiminnalla saa asioita aikaan. Jos ei koskaan uskaltaudu yrittämään, kuinka todennäköistä tavoitteidensa saavuttaminen sitten on?

Loppuun eräs kappale, jonka aamunsarasteisesta, uuden päivän ja mahdollisuuksien tunnelmista saan itse aina fiilistä jatkaa eteenpäin. Tai en tiedä, mutta jostain kumman syystä mä olen vain aina digannut älyttömästi siitä tunteesta, kun baarista tultua aamu sarastaa ja saa roikkua parvekkeen kaiteella.
Silloin mä olen täynnä toivoa.