pk-seudun paluu

Anteeksi kauheasti, että tämä nyt venähti näin pitkäksi tämä tauko! Otettiin nimittäin erään kaverini kanssa äkkilähtö Kanarialle (kun kerran halvalla saatiin) loppiaista ennen ja tässä sitä nyt ollaan taas takaisin pk-seudulla. Juhuu, ja luntakin on näköjään ruvennut vähitellen tulemaan. Itse en ole kyllä koskaan ollut mikään talvi-ihminen, tykkään enemmän kesästä ja lämpimästä, joten siksi tuo matkakin oli erittäin tervetullut, sillä lähtiessämme täällä oli vielä hyvinkin pimeää, synkkää ja ankean näköistä, kun luntakaan ei liiemmin ollut.

Itse matka tuli siis aika yllätyksenä, meillä oli tasan päivä aikaa pakata ja olihan sekin omalaisensa elämys, se äkkipakkaaminen nimittäin. Toisaalta oli ihan hyvä, ettei aikaa ylimääräiselle stressaamiselle oikeasti jäänytkään, vaan oli todellakin keskityttävä siihen mitä tekee, kun aikaa turhalle touhoilulle ei ollut - niinpä myös itse pakkaaminen, vaatteiden valitsemisesta yms. puhumattakaan sujui sitten yllättävän tehokkaasti. Vaikka välillä meinasikin iskeä pieni paniikki; yhtäkkiä pitikin hoitaa viikon arkiasiat yhdessä päivässä (laskujen maksu etukäteen, ruoat ja muut simppelit perusjutut, jotka kuitenkaan ei enää olleet ihan niin simppeleitä kun yhtäkkiä ne olikin tehtävä kaikki parissa tunnissa), mutta loppujen lopuksi kaikki sujui oikein hyvin. Kentälle päästiin ja koneeseenkin jopa ja oikeastaan se fiilis lentokentän kahvilassa check in:in jälkeen oli jotenkin tosi vapauttava. Kävellä ilman matkatavaroita tai talvivaatteita, odottaa lomaa ja se kaikki sai aikaan jollain tapaa todella rauhoittavan olotilan. 

Pienestä asti muistan kyllä, että perheemme matkoilla se olotila oli juuri päinvastainen; äidillä oli joku 'matkaajan opas' tms-kirja, josta hän katsoi aina pakattavat asiat hyttysmyrkkyä ja vedenkeitintä yms. tavarat mukaanlukien matkalle kuin matkalle - ja kentällä se oli sitten broidi, joka vonkui aina taxfreestä karkkia ja meitsi oli sitten se, joka hieman velipojan yllyttämänä myös ryhtyi vonkaamaan muumiboksia, kunnes porukoiden hermot oli niin kireällä kaikesta stressaamisesta ja muusta, että se boksi lopulta saatiin. Meidän aika lentokentillä oli aina vähän sellaista paniikinsekaista; mutsi hössötti oliko kaikki mukana, faija vain otti lunkisti tapansa mukaan ja me velipojan kanssa leikittiin pokemoneja tai ronguttiin niitä namilaatikoita. Ne hallonbåtit/vadelmaveneet vaan oli siihen aikaan silkkaa parhautta.

No mutta; nyt, onneksi jokseenkin pitkän ajan tuon jälkeen, fiilis oli täysin eri, kun istuttiin siinä nurkkakahvilassa, josta saa niin hyviä croisantteja, että kuola valuu, kun rupeaa muistelemaankaan niitä tai niitä pirtelöitä.. :D Kaverini olisi halunnut käydä Starbucksilla, mutta ei sitten mentykään sinne, kun oltiinkin jo vietetty sen verran kauan aikaa taxfreessä (josta mukaan tarttui vakiosti namia ja kosmetiikkaa, hehe) ja sitten mentiinkin jo portille stressaavien lapsiperheiden ja eläkelaisten sekaan näin karkeasti yleistettynä.

Koneessa muuten myytiin niitä muumibokseja, mutta ihan järkyttävään ylihintaan.. :D

Ja itse kohteessa oli Kanarialle aika tyypillisesti hieman vaihteleva sää: välillä oli hyvinkin aurinkoista, mutta pari päivää oli pilvisempää ja kerran satoikin hieman. Monta kertaa siellä jo entuudestaan käyneinä ei lähdetty millekään retkille, vaan lojuttiin rannalla ja tietysti tehtiin ostoksia (ja voi sitä riemua, kun mentiin paikalliseen Mango-kauppaan ja siellä oli alennusmyynnit!) joten mukaan sitten tarttuikin kaikennäköistä.

Pian on aika palata opiskelujen pariin ja se tuntuu todella oudolta. Oma syksyni/marraskuu kun meni vähän erilaisissa merkeissä niin on tuntunut välillä jopa vaikealta saada itseä niskasta kiinni ja kiinnostuneemmaksi opiskelusta. Uuden jakson alkaessa pitänee toki uskoa uusiin mahdollisuuksiin, ja jos positiivisia ollaan, niin seuraava lomahan on jo melkein kuukauden päässä niin sitä odotellessa. Mietin jo nyt, palaisinko kyseisellä lomalla Amerikan mantereelle vai olisinko ihan vain täällä (kukkarokin kiittäisi) mutta toisaalta kaipuu lämpimään tuttujen ihmisten luokse painaa aika lailla, mutta se jääköön nähtäväksi.

Ja jollain oudolla tapaa, vaikka sisäinen minäni ei tätä haluaisikaan myöntää, on ihan kiva olla vaihteeksi kotona; omassa kämpässä. Siitä on jo aikaa, kun edellisen kerran laitoin leffan pyörimään ja join teetä. 

Oh, tätä elämää.