En enää itsekään kaiken tämän ajan jälkeen tiedä, haluanko olla vain hänen kaverinsa. Aluksi olisin tietysti halunnut heti pistää tyttöystävä-vaihteen silmään ja rynnätä suhteeseen, mutta hän ei vielä tiennyt, halusiko ylipäätään seurustella kenenkään kanssa. Ajan myötä olen kuitenkin ruvennut miettimään, voiko meillä ylipäätään koskaan olla mitään tulevaisuutta. Jos hän sanoi minulle epäsuorasti ei jo kerran, haluaako hän koskaan suhteeseen kanssani tai edes tutustua minuun? Jos olisin ollut riittävän vetävä, kiinnostava ja hot jo silloin elokuussa, kai hän olisi voinut tehdä valintansa jo silloin? Sen sijaan suostuin odottamaan hänen päätöstään ja aina välillä olin jo valmis luovuttamaan. Aina noina hetkinä jokin hänen tekonsa sai kuitenkin minut jatkamaan, pitämään uskoa yllä.
Nyt pelkään lopullista torjuntaa. Sitä, että hän haluaa hylätä minut lopullisesti; kaiken tämän ajan jälkeen sanoa, ettei minussa ollutkaan sitä jotain, mikä lienee puuttunut jo koko ajan.
Kaikkien hyvien päivien ja hetkien takia olen roikkunut mukana tässä kuviossa. Ne hetket ovat saaneet minut uskomaan, että kaikki se on ollut tämän arvoista; odottelun ja epätietoisuuden. Kunhan hän tekee päätöksensä, minä ajattelin, kaikki muuttuu vielä hyväksi. Mutta koskaan en miettinyt, mitä jos päätös ei olekaan se, jota olen toivonut. Mitä jos kaikki onkin mennyt hukkaan; se aika, se panostus ja ne toiveet, mutta enhän minä tässä vaiheessa enää siihen voi vaikuttaa.
Olen yrittänyt antaa hänelle omaa tilaa, en ole halunnut painostaa häntä mihinkään. En ole halunnut säikäyttää häntä pois ahdistelemalla tai kyselemällä häntä jatkuvasti. Samaan aikaan olen kuitenkin miettinyt, haluaako hän ylipäätään olla kanssani, sillä itse olen aina paasannut, miten kiinnostunut mies kyllä toimii. Lienee tarpeetonta sanoa, kuinka aktiivinen hän on ollut. Tai ei ole.
Vaikka minua tällä hetkellä pelottaakin aika suunnattomasti, yritän luottaa siihen, että minä olen kyllä riittänyt omana itsenäni ja sen on riitettävä, sillä muuhun en pysty. Jos hän kuitenkin päättää haluta olla vain ystävä, en voi kuin hyväksyä tilanteen. Toisaalta, kävi miten kävi, sittenpähän ainakin tiedän, missä menemme ja kuinka suhtautua häneen jatkossa.
Jätetyksi tulemisen pelko ja epävarmuus kuitenkin tuntuvat aina yhtä ahdistavilta. Ajatuskin siitä, että huomenna tähän aikaan olen joko tullut jollain tapaa jätetyksi tai hyväksytyksi ahdistaa. Nytkö ne asiat sitten selviävät? Jollain tapaa olisi kaikista helpointa vain jatkaa tätä kuviota; epävarmaa huopaamista ja sitä, ettei kumpikaan uskalla ottaa viimeistä askelta. Sitä askelta, joka muuttaa kaiken.
Huomenna minä tiedän kaiken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti