Pistää miettimään.
Uskoin olevani niin in love vielä pari kuukautta sitten. Ensin itkeskelin ex-mieheni perään, vielä tämän vuoden alussakin, jonka jälkeen visiitti Miamissa tarjosi hulppean yöelämän lisäksi vielä hulppeampia tuttavuuksia...mikä sai minut taas uskomaan, että jotain "spesiaalia" olisi tapahtunut. Niin kuin olisin löytänyt sielunkumppanini. Kahden illan tuntemisen jälkeen. Ja yhteensä reilun viikon jälkeen.
Voi hyvänen aika, miten mahdoton mä olen taas ollut. Ihastuin johonkin espanjaa ja englantia söpösti puhuvaan miamilähtöiseen mieheen, joka työskenteli hotellialueella (=lue: baarissa), ja joka osoitti minulle riittävästi huomioita - saaden minut ihastumaan itseensä. Painotetaan kuitenkin sanaa hetkellisesti.
Ja nythän asia on niin, etten minä enää edes juurikaan muista mitään. Minä, joka väitin olleeni niin ihastunut, ja itkeskelin lentokoneessa uuden tuttavani jäämistä amerikan mantereelle. Minä, joka en edes kysynyt hänen sukunimeään tai oikeastaan mitään yhteystietoja. Minä, joka olin häntä, sanottaisiinko, jonkin verran, nuorempi ja niin paljon typerämpi. Hän oli varmasti nähnyt satoja minunkaltaisiani naisia, jotka ihastuisivat hetkessä latinoihin, jotka parilla espanjavoittoisella fraasilla saisivat kaikkien naispuolisten päät pyörälle. Ja kiitos klubielämän, pää olikin melkoisen pyörällä.
Mutta silti minä uskoin, että olisin ollut erilainen; että meidän "juttumme" olisi ollut erilainen; merkittävämpi, vakavampi? Nimenomaan; ai että vakavampi; latinorakastajani kanssako kestänyt 1,5 viikon flirtti? Ja ehkä olisi hieman liioiteltua käyttää sanaa 'rakastaja' koska mitään 'rakastamista' ei koskaan tapahtunut, missään muodossa, ja ehkä kaikki oli vain hetkellinen lohtu siitä, että ex-miehestä eroamisen jälkeenkin oli vielä miehiä ja joku, joka tuntui välittävän minusta. Joku, jolle olin ykkönen; ainakin 1½ viikon ajan. Joku, jonka vetovoima perustui vaaleuteen ja skandinaavisuuteen, pariin itsekin osattuun espanjalaisfraasiin ja lätkätuntemukseen.
Kaikkeen höpinään on syynä se, että tällä hetkellä minun pitäisi kirjoittaa raporttia töihin, mutta kaikin tavoin yritän vältellä sen tekemistä. Mutta koska säätä ulkona kuvaa parhaiten ilmaus kuin esterin perseestä ja olen liian laiska laittamaan ruokaa, höpöttely ja menneiden muistelu eivät ole pöllömpi vaihtoehto. Varsinkaan, kun säätilassa ei ole odotettavissa parannusta, enkä ole koskaan osannut päästää menneistä irti.
Varsinkin, kun raportti pitäisi antaa paljon puhutulle ex-miehelle, joka viimeaikoina on käyttäytynyt hieman eriskummallisesti. Antanut signaaleja, joita hänen ei pitäisi. Ja joihin minun ei pitäisi kiinnittää mitään huomiota. Tai muistella aiempia signalointeja. Kaivata mitään. Ketään. Varsinkaan häntä ja hänen signaalejaan, joista viimeisin olisi saattanut johtaa muuhunkin kuin silmien räpyttelyyn.
 |
| Ei se niin coolia ollutkaan. |
Joinain päivinä minä ihmettelen, milloin minun elämästäni tuli tällaista. Vielä jokunen vuosi sitten olin vielä ihan; sanottaisiinko tylsä, mitäänsanomaton, ujo, kaikinpuolin ei-menevä ja seinäruusu. Sitten jokin napsahti; se kuulu rakastuminen ex-mieheeni, joka oli kaikkea muuta kuin ei-menevä tai seinäruusu, ja jonka ansioista minustakin tuli menevä, seinätön ruusu, josta muodostuikin aika ajoin melko suulas ja seurankipeä. Mutta muutos oli tapahtunut jo ennen häntä. Kehittynyt pikkuhiljaa - salakavalasti. Pysäyttämättömästi.
Aiemmin elämäni oli melko monotonista, yksitoikkoista, väritöntä. Mutten pysty väittämään, että tuntemattomien latinoiden kanssa oleskelu olisi tehnyt siitä yhtään parempaa. Joinain päivinä minä vain mietin, milloin muutos tapahtui. Milloin minusta tuli latinorakastaja, joka oli päässyt itseään nimekkäämpiin piireihin entisten miestensä kautta, ja joka keräsi valtaosan huomiosta. Milloin minä olin alkanut tanssia siten, milloin minä menetin kaiken kontrollin, pidättyväisyyden? Milloin minulla oli alkanut olla pokkaa?
Milloin minusta tuli haluttu? Milloin minulle alettiin lähetellä kutsuja drinkeille, ja milloin minulta alettiin odottaa jotain muutakin? En enää kykene muistamaan aikaa ennen tätä kaikkea. Aikaa ennen nykyistä työtäni, ex-miestäni, matkaa Miamiin, vuotta 2010.
Minä olin aina pitänyt itseäni mitäänsanomattomana ja tylsänä, enkä ollut koskaan ollut mitenkään erityisen suosittu. Minusta kyllä pidettiin; minä olin aina ollut se, jolla oli aikaa, ymmärrystä ja jolta haettiin neuvoja. Muttei minua koskaan pyydetty bileisiin, eikä minusta loppujen lopuksi kukaan tainnut edes lukioaikoina tietää juuri mitään.
Kenties tuntemattomuuteni muodostuikin valttikortikseni. Kukaan ei tiennyt menneisyydestäni, menoistani tai seurastani. Muistan, miten minua lukiossa eräällä tapaa kunnioitettiin, pidettiin salaperäisenä ja kenties jotkut jopa ajattelivat, että liikuin heitä "paremmassa" seurassa ja olin muka siten jotenkin eri tasolla kuin muut; mutta vain koska kukaan ei tiennyt minusta mitään, he uskoivat minun pyörivän piireissä, joita en silloin uskaltanut ajatellakaan, ja tekevän asioita, joita en koskaan uskoisi omaan elämääni sisältyvän. Ja nyt minusta olikin yhtäkkiä tullut kaikkea sitä.
Milloin elämäni muuttui?
En minä ennen olisi voinut kuvitella lähteväni Miamiin yksin, viettämään siellä sellaista aikaa kuin vietin, päästämään irti nobodyn menneisyydestäni. Että minusta olisi tullut jotain. Että minä olisin uskaltanut.
En pysty sanoin kuvaamaan sitä, mitä on tapahtumassa. Vanha maaren on kadonnut. En ole enää se sama tyttö, joka ajattelee aina vain muiden parasta ja olisi kiltti ja kuuliainen. Jollaista ystävää vanhemmat lapselleen toivoisivat. Ei mitään moitittavaa. Ei alkoholikokeiluja, typeryyksiä, rikottuja saunan ovia, eikä turhamaisuutta. Olin niin naiivi.Mutta sitten minä muutuin. Kyllästyin olemaan niin kiltti; minusta tuntui kuin ihmiset olisivat hyväksikäyttäneet sitä piirrettä minussa; minun ei koskaan oletettu sanovan vastaan, kukaan ei ottanut minua enää tosissaan, minä en saanut sanoa vastaan. Mistään. Minun roolikseni oli muodostunut myötäilevä, mutta tylsä, kiltti tyttö, joka ei koskaan saisi tehdä mitään väärää tai tämä olisi pettänyt kaikkien muiden luottamuksen.
Mutta minä en tahtonut enää olla se alistuja; minä tahdoin esille. Tahdoin loistaa. En hakenut huomiota, huomasin saavani sitä ilmankin. Olin verbaalisesti lahjakas ja huomasin omaavani taidon puhua muita ympäri -vaikuttaa muihin huomaamattomasti. En kuitenkaan tahtonut väärinkäyttää kielellistä lahjakkuuttani, vaikka yläasteen loputtua olin puhunut itselleni puolet numeroistani ja kauniisti hymyilemällä pärjäsin vielä lukiossakin.
Minussa oli kaksi puolta; se kiltimpi, jonka vanhempani ja opettajani uskoivat minun yhä olevan, ja toisaalta se suulaampi ja kärkkäämpi, jonka muut ihmiset huomasivat astuneen esiin. Minusta tuli dominoiva ja rohkeampi, enää en suostunut jäämään muiden jalkoihin, mutten halunnut myöskään jyrätä muita tai uskotellut itselleni olevani heitä parempi.
Minä sain huomiota. Huomiota, jota en koskaan uskonut voivani saada. Jotkut muuttuivat minua kohtaan jopa vihamielisiksi, kateellisiksi, samalla kun toiset ihailivat minua. Ihaileminen on typerää. Eivät he tiedä, mitä minä olen kokenut. Eivät he tahtoisi minun elämääni, mikäli näkisivät pintaa syvemmälle. Tietäisivät, mitä todella on olla minä. Ettei minun elämäni olekaan niin fab, kuin jotkut typerykset luulevat. Että myös minä olen välillä hyvin ujo ja epävarma, vaikka muuta uskottelenkin. Että kaikki ei olekaan minulle niin yksinkertaista.
Eivät ne koskaan tule tajuamaan, millaista minun elämäni on. Millaisiin tilanteisiin minä olen joutunut, keitä minä olen kohdannut; ja millaisille asioille olen sanonut ei. Eikä se ole minulle mitenkään ollut helppoa. Jotkut toiset olisivat varmasti ryhtyneet toimeen, mutta minä en tahtonut. Minä en halunnut olla kenenkään ************* enkä tulla ilmi jonkun ******* välityksellä. Minä en luopunut periaatteistani. Minkä takia minua ei kenties arvostettu riittävästi. Ei koskaan 'palattu.'
Ja nyt minä olen muuttunut; minä olen se kieltäytyjä, niin kuin minulla olisi varaa kieltäytyä. Minä en voi uskoa, että minulla todellakin olisi vientiä. Mitä kaikki ihmiset minussa oikein näkevät, koska minähän olen vain minä. Jos he olisivat nähneet vanhan maarenin, ne eivät uskoisi minun olevan sama henkilö. Enkä usko itsekään. Mihin minä olen hävinnyt? Mitä minusta on tullut.. Onko tämä uusi elämä sen arvoista? Oh mother, if you knew.. Muttei kukaan saa koskaan täysin tietää, miten hurjasti minun elämäni on muuttunut.
Ja kateelliset ihmiset ovat vielä typerämpiä. Ja kaikkein typerintä on olla pitämättä minusta siksi, että saan kenties enemmän huomiota miehiltä, kuitenkaan kerjäämättä sitä. Jotkut eivät vain näytä tajuavan sitä, ettei huomiota tarvitse hakea; se lähtee ihan oikeasti sisältä. Asenteesta. Enkä minä muutenkaan ole imarreltu kaikesta siitä huomiosta. Kaiken sen kadehtiminen on järjetöntä. Jos joku haluaisi vaihtaa osaa kanssani; olla se, joka ei voi edes arki-iltana liikkua kaupungissa ilman katseita perään (kirjaimellisesti) tai ehdotuksia ties mihin ja mistä, saisi kokeilla miltä se kaikki tuntuu. Siihen turtuu; osaa arvostaa aitoutta, eivätkä teinipoikien rivot katseet ole lainkaan imartelevia. Ei pakkien antaminen ole kivaa. Ei aina ole kiva sanoa ei. En minä tahdo loukata ketään. Enkä minä halua, että minua pidetään ylimielisenä. Vain koska nykyään uskallan sanoa ei ja tiedän ansaitsevani parempaa. Ja sellaista minä aion löytää.
Katkelma hieman muokattuna vanhasta päiväkirjastani, en osaa sijoittaa sitä tarkkaan ajankohtaan, mutta olin kuitenkin kirjoittanut sen paljon ennen kuin olin tavannut ex-mieheni tai ollut nykyisessä työpaikassani.
Hurjaa. Miten oikeasti löysin parempaa. Uskalsin sanoa ei. Jätin uuvuttavat ja itsekeskeiset ihmiset taakseni. Muutuin.
Minne kaikkialle minä uskaltauduinkaan lähtemään. Keitä tapasinkaan. Keitä en olisi tavannut, jos en olisi uskaltanut irrottautua, lähteä. Kokeilla.
Kaikki ihmiset, jotka joskus olivat niin tärkeitä. Joiden uskoi pysyvän elämässä aina. Ja jotka eivät kuitenkaan pysyneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti