en minä häntä vihaa

Johan taas on selvitty yhdestä kamalasta viikosta. Vaikka onkin vasta keskiviikko, viime viikko oli turhakejuhlineen yhtä tuskaa, ja olen mussuttanut pakolliselta äitienpäivälounaalta jääneitä mukaani ottamia kakku- ja piirakkapaloja nämä pari viime päivää, mikä varmaan alkaa jo näkyä.

Tässä esimerkki mustikkapiirakasta, jota olen jyystänyt koko alkuviikon, eikä loppua näy. Älkää antako ulkomuodon hämätä; kyseinen piirakka maistuu muuten erittäin kuivalta ja kuvaa siten oikein hyvin menneiden juhlapyhiemme tunnelmaa.. 

Minä ja veljeni emme koskaan pitäneet turhista juhlapyhistä. Pyhistä, joina kutsuttiin sukulaisia kylään. Pyhistä, joita edelsi sietämätön siivousmaraton. Kiukunpuuskat. Kärhämää. Ja äitienpäivä oli niistä pahin.

Ilman veljeäni en olisi kestänyt niitä yksin. Mutsi osasi olla joskus aika kamala. Mitään muuta hän ei rakastanut niin paljoa kuin marttyyriksi heittäytymistä. Me muut emme kuulemma osanneet mitään, teimme kaiken, sen vähän mitä me hänen mukaansa yleensäkään teimme, väärin. Me muut (mukaan lukien isäni) olimme saamattomia vetelehtijöitä, jotka jättivät kaikki hommat hänelle. Me vain istuimme sohvalla katsomassa televisiota ja lukemassa lehtiä. Vaikka eihän se niin ollut. Maaren ja veli selailivat Prisman mainoskuvastoa kymmenennen kerran, vain koska eivät uskaltautuneet enää keittiöön saatuaan sieltä jo häädön. Me kaikki muut, mukaan lukien isäni, kärsimme.

Äitienpäivä oli yksi lisäpäivä vuodessa heittäytyä tekopyhäksi. Mutsi itse kutsui sukulaiset käymään, emme me muut, koska emmehän me mitään saaneet aikaan. Emme me pakottaneet tekemään seitsemän ruokalajin illallisia. Emme me käskeneet tehdä kakkuja, joista kukaan muu kuin mutsi itse ei pitänyt. Meidän mielestämme kana ja riisi olisi riittänyt. Meidän mielestämme olisi ollut parempi, jos ei olisi tarvinnut katsoa, kun se lopulta poltti kiireissään kastikkeen pohjaan ja lukkiutui vessaan vieraiden tuloon asti. Me muut emme tahtoneet hienostella. Me olisimme halunneet välttää sen, mikä kuitenkin aina tapahtui. Mutsin äksyily. Pohjaan palaneet kastikkeet ja väärät servetit. Maarenin sotkuinen tukka ja hutiloiden tehdyt äitienpäiväkortit. 

Minulle äitienpäivät olivat aina raskaita henkisesti. Vaikka veli oli tukena, hän oli vanhempi, kestävämpi. Uskalsi sanoa vastaan. Ja koska hän oli poika, mutsi ei koskaan odottanut hänen osallistuvan oikeasti ruoanlaittoon tai siivoukseen. Saati korttien askartelemiseen, jota minä inhosin yli kaiken. Koska veljellä oli "lupa" velttoilla huoneessaan sellaisina päivinä, ja isä oli mutsin mielestä miehenä ihan yhtä kykenemätön mihinkään, minä sain kontolleni kaiken. Minun olisi pitänyt "loikoilun" sijaan auttaa ruokien kanssa, leipoa, siivota tai ylipäätään tehdä jotain hyödyllistä, mutta enhän minä koskaan osannut. 

Kyse ei ollut siitä, ettenlö minä olisi osannut. Kyllä minä osasin siivota. Laittaa ruokaa. Mutta ongelma oli siinä, ettei mutsi luottanut kehenkään muuhun kuin itseensä. Minä imuroin hänen mielestään hutiloiden, tiskasinkin huonosti, en vatkannut kakkutaikinaa niin kuin hän, en osannut kattaa edes pöytää ilman että hänen olisi tarvinnut muuttaa kaikki. Minun vikani, että hopeiset aterimet olivat tummuneet. Koska enhän minä kaikella vapaa-ajallani ollut kiillottanut niitä, vaikka aikaa olisi. Aikaahan minulla olisi tietysti pitänyt piisata, niin mahdottoman laiska kun olin.

I can only imagine what my mother'd have said about that..

Syy, miksen minä koskaan tahtonut laittaa ruokaa oli mutsissa. Hän oli jäätävä, tarkka. Ilkeän vaativa. Mikään ei kelvannut hänelle. Isä ei osannut hänen mielestään tehdä ruokaa oikein, vaikka me veljeni kanssa pidimme enemmän isän kuin mutsin tekemistä pihveistä, sillä hän jätti pihvit aina mauttomiksi, mitä ei tietenkään voinut sanoa hänelle. Minun tekemistäni ruoista hän löysi aina jotain vikoja. Liikaa jauhoja. Ei tarpeeksi kuohkeaa. Laitoitko tähän valkosipulia?! Et ole ruskitanut tätä tarpeeksi kauan. Poltit tämän. Maistuu oudolta. Ei tarpeeksi sokeria.

Ja jos sattui käymään niin harmillisesti, ettei hän löytänyt itse ruoasta mitään vikaa, haukuttavaa löytyi kyllä jostain muusta. Hella on likainen. Levy on rasvainen. Pilasit kattilan. Naarmutit pohjan. Tiskialtaaseen ei saa kaataa tähteitä. Hirveä sotku. Te ette koskaan siivoa jälkiänne. 

Niin. Siivotahan minä en osannut. Hän ei ollut nähnyt silloisten kavereideni käyttäytymistä kodeissaan. Parhaan ystäväni kotona ei tarvinnut koskaan laittaa edes astioita tiskikoneeseen. Jessica ei ollut koskaan tiskannut. Annin luona sai aina tehdä ruokaa. Hänen äitinsä oli vain iloinen, jos olimme tehneet jotain. Kukaan ei valittanut kananmunien loppumisesta tai roskien viennistä. Mutta mutsi ei olisi ikinä antanut keittiötä minun ja kavereideni käyttöön. 

Auta armias sitä päivää, jona fariinisokeripussin pohja repesi, kun olin kaatamassa sokeria kattilaan kuumalla liedellä, ja sokeri paloi kiinni keraamiseen levyyn. Sen jälkeen oli onni, jos sain edes katsoa hellaa päin. Hän ei välittänyt siitä, olinko minä kunnossa, hänen mielestään minun olisi pitänyt pyyhkiä sokeri välittömästi pois ja vaikka saada pari palovammaa kuin pilata hänen hellansa. 

Joinain päivinä tunsin olevani hänelle pettymys. Enää en kuitenkaan ole aikoihin jaksanut välittää. Veli ei koskaan välittänyt mutsin sanoista, eikä häntä siksi hiillostettukaan. Minulle luotiin sitten paineita senkin edestä. Kaikkeen, missä edes jollain tapaa saattaisin kyetä mutsia parempaan. Vaikka sehän oli aivan mahdotonta. Mutsi lienee edelleen pettynyt, etten lukion jälkeen jatkanut yliopistoon. Kouluttautunut johonkin sellaiseen ammattiin, jolla hän voisi ylpeillä muille. Hänen tyttärestään ei koskaan tullut lääkäriä. Ei kauppatieteiden maisteria. Ei mitään maisteria. Ei mitään ylpeiltävää. Ja suurin pettymys hänelle olikin, etten minä edes halunnut olla yksi kauppatieteellisen pissiksistä neljän tonnin palkkakiilto silmissään.

Mutsi lienee myös pettynyt, etten ole ottanut rikasta miestä ja elä tämän rahoilla. Mutsi tosin ei liene myöskään tajunnut sitä seikkaa, ettei elämä enää suju kuin 50-luvun elokuvissa: enää miljonäärejä ei liikuskele (varsinkaan Jyväskylän tai Suomen ylipäätään) kaduilla etsiskelemässä itselleen (yli puolet) nuorempaa vaimoa. Eikä enää avioiduta kahden päivän (tai vuosikymmenenkään) jälkeen. Mutsi toivoi sitten tyttärelleen miestä, jolla voisi ylpeillä, kun minusta ei ollut kehuskelun aiheeksi. Hän toivoi aina, että naisin jonkun rikkaan, vaikkapa liikemiehen tai urheilijan. Rikkaan urheilijan. Mutta mutsimutsi, ei raha takaa onnea. Ei menestystä. Ei kehuskelua. Mama, tietäisit vain. Mama, jos tietäisit, sinulla ei olisi enää tytärtä.