ei ole ok nähdä kerran kuussa

Se ei edelleenkään ole soittanut. Mutta oikeastaan mä en edes välitä. Olen jo elänyt tän ajan ilman sitä, enkä mä ole häntä edes liiemmin kaipaillut. Välillä mä ajattelen, että 48 tunnin päästä me nähdään - mutta toisinaan mä havahdun myös ajatukseen: ainiin, sekin on olemassa.

Oikeastaan mä en jaksa enää mitään säätämistä. 48 tunnin kuluttua, jos se soittaa kuten lupasi, mä aion tehdä kuviot selväksi. En mä jaksa eikä mun tarvitse odottaa sitä viikkoja joltain rellestysreissulta takaisin, tai oli ne kiireet mitä tahansa, niin ei mun tarvitse tulla kohdelluksi näin. Taas. Mullakin on elämä, vaikka se tuntuu aina välillä unohtavan sen.

Ja jos se muka oikeasti välittäisi minusta, se ei odotuttaisi mua näin kauaa, vaan järjestäisi mulle aikaa. Aikaa kun sillä on, mutta se on jo eri asia, miten se sen käyttää. Rellestykseen ja kavereihin, se kertoo jotain.

Nyt mä olen viimein näiden "erossaolo" päivien aikana tajunnut, etten mä halua tällaista suhdetta. Jos me todellakin näemme kerran viikossa, tai kahdessa viikossa, voiko tästä ikinä muka tulla mitään? Sille se ei kuitenkaan selvästikään ole mikään ongelma, nähdä kerran kuussa, vaan päin vastoin: se on ihan ok, että nähdään silloin kun ehditään. Siis se ehtii.

Mutta mulle se ei riitä.
Ei nyt eikä enää myöhemmin. Ja jos se ei sitä liikuta, niin sitten mä alan liikkua tästä jonnekin muualle. Jos sille kerta on oikeasti klassinen ihan sama, montako kertaa me nähdään, niin ei se mielestäni kovin vahva merkki vakaasta pohjasta ole. Jos se oikeasti ikävöisi mua tms. niin kyllä se haluaisi sitten myös nähdä mua enemmän (kuin kerran kuussa).

Niin. Eihän se yksinkertaista ole, ottaa selvää toisen ajatuksista, mutta ei se hyvä ole sekään, että mä yrittäisin huijata itseäni selittelemällä sen, kieltämättä, outoa käytöstä.

Joko asioiden on muututtava tai mun muutettava.
Ja jälkimmäinen tulee tapahtumaan joka tapauksessa.