Tyypillistä.
Mutta tällä kertaa mä en ole kärvistellyt himassa kolmea viikkoa ja venannut sitä takaisin. Mä olen elänyt ja yrittänyt pitää kiinni kaikesta muusta, koska hyvin varhaisessa vaiheessa mä tajusin, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Kuten se, ettei se ole ilmoittanut mulle tulostaan, ja se, että se pyörii kuitenkin torilla vaikka ei ole nähnyt mua liki 3 viikkoon, mutta se nyt kertonee vain sen, ettei se edes tahdo nähdä mua. Ja jos se ruikuttaen soittaa mulle juhannuskänneissään niin turha luulo. Ainoa syy, miksi mä voisin tai edes haluaisin nähdä sitä on kosto.
Tai ei nyt ihan kosto. Ei mitään sellaista, mitä Emily Thorne suunnittelee samannimisessä sarjassa maikkarilla sunnuntai-iltaisin, mutta sanotaan, että napautus. Jokin jutska, jolla se tajuaa, ettei mua, eikä sen puolin ketään muutakaan, pitäisi kohdella näin. Jos se sattuisi soittamaan mulle, mitä mä siis suuresti enää epäilen, niin mä menisin sen luokse viimeisen kerran. Jos se alkaisi satuilla ja liverrellä mulle mukavia, mä en uskoisi. Jos se alkaisi ahdistua mun kysymyksistä, niin ahdistukoon. Me juteltaisi erittäin mukavia, kunnes mä lähtisin henkisenä voittajana sen kämpältä tekemättä siellä mitään muuta. Siinäpähän sitten näkisi, ettei jokainen nainen suinkaan lankea hänen jalkoihinsa
Mä miltei toivon, että se laittaisi mulle viestiä ja pyytäisi käymään. Mä voisin esittää välinpitämätöntä ja lopulta myöntyä. Jos se oikeasti olisi niin innokas näkemään mua, se olisi laittanut mulle viestiä heti palattuaan. Mä menisin sen luo ja tekisin asiat selväksi. Koska kaikkein tärkeintä on, että se tajuaisi, että mä olen tajunnut mitä peliä se pelaa.
Ja mun kanssani ei pelailla, koska mä pelaan aina paremmin.
Ja siksi mä tarvitsen sen henkisen voiton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti